Tervehdys. Meitä Vesannon yhtenäiskoulun lukion kolmannen vuosikurssin opiskelijoita on tällä kertaa vain kymmenen. Ei siksi että kaikki eivät olisi päässeet kirjoituksista läpi, sattui vain olemaan huono sato tuolloin kolmisen vuotta sitten, kun oli aika itse kunkin päättää mihin lähtisi yläkoulun jälkeen. Ainakin meillä Vesantolaisilla oli yhdeksännellä luokalla hyvin ammattikouluvoittoinen ilmapiiri ja lukio oli lähinnä vain paikka mihin joudutaan. Vesannon lukio taisi olla itse asiassa lähes kirouksenomainen sanapari jota vältettiin sanomasta ääneen.
Meitä vesantolaisia on kuitenkin puoli luokkaa, tervolaisia muutama ja keiteleläinenkin sattui eksymään joukkoomme. Niin ja yksi viitasaarelainen joka on ikänsä käynyt koulua vesannolla mutta luokittelee itsensä keskisuomalaiseksi aina tarvittaessa. Mainitaan se nyt ettei tule noottia jälkikäteen.
Myönnettäköön se, ettei pieni ryhmäkoko suinkaan tarkoittanut sitä että olisimme olleet tiivis ryhmä. Yllättävän monta ”kaveriporukkaa” sitä vaan tuppaa muodostumaan näinkin pienellä valikoimalla. Sitä vaan ryhtyi kaveeraamaan jonkun kanssa kun ei ollut muitakaan.
Mutta sillähän ei oikeastaan ole niin väliä missä nurkassa sitä istui ja ketä siinä ympärillä istui kunhan yhteinen luokkahenki ei kärsinyt. Aina kun jokin asia piti järjestää, valmistaa tai suunnitella löytyi jokaiselle jotain tekemistä ja se kanssa tehtiin huolellisesti. Pelattiin hyvin yhteen kun tilanne sitä vaati ja työn jälki oli loistavaa kerta toisensa jälkeen. Paljonhan sitä mahtuikin tekemistä kolmelle kouluvuodelle, abirekan laidat, mopotus, kokkarit, kolmosten ulosheitto, tanssit, useat myyjäiset, lukuisat kahvittelut jne.
Vaikka tällainen pieni ryhmä on monin tavoin ihan mukava asia, on silläkain varjopuolensa. Joka ikinen kerta kun piti jonkinlaista joukkuetta kasata ties mihin urheilutapahtumaan oli kaikkien lähes pakko osallistua että saisimme edes joukkueen kasaan. Samaten muut vapaaehtoisasiat olivat usein hyvinkin pakollisia, kun muitakaan ei hommiin löytynyt. Esimerkiksi tällaisiin julkisiin esiintymisiin joutuu useimmiten luokan kovaäänisin höpöttämään häthätään eilisiltana ja tänä aamuna kirjoitettua puhetta, mutta tästäkin selvitään pakon edessä.
Meitä oli alussa enemmänkin, että eivät nämä pienen luokan onglemat aina ole olleet riesanamme. Tai no, yksitoista, mutta kuitenkin vähän enemmän. Ei kyllä juuri tuo lisää valinnanvaraa mutta kuitenkin. Sitten meitä oli vieläkin enemmän, kun Oulun seudulta tai jostain sieltä saapui muukalainen joukkioon noin vuodeksi. Toisella vuosikurssilla se sitten lähti ulkomaille ja vähän sen jälkeen toinenkin perässä, mutta vain Helsinkiin asti.
Ryhmänohjaajamme yritti useaan otteeseen luoda meihin perheenomaista ryhmähenkeä erilaisten leikkien ja kahvihetkien muodossa. Joskus jopa hieman epätoivoisesti, mutta määrätietoisesti. Kyllä hän taisi lopulta jossain vaiheessa onnistuakin. Voin muistella lämmöllä näitä kuluneita hetkiä kanssanne nyt kun se on sitten loppu ja me lähdetään ties minne päin mualimmaa.
Eipä muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti