NaNoWriMo Nro.3

Sitten saapuivatkin jo ylioppilaskokeet. Olin saanut viikon vapaata töistä ennen näitä kokeita, jotta voisin lukea niihin sitten ihan olan takaa silloin, mutta koneella istuessahan se viikko taisi kulua, lukeminen oli sitä perinteistä mallia, pikaisesti ja vähän sieltä täältä juuri ennen kokeita. Tai kyllä minä taisin kaikki kirjat ainakin kertaalleen päästä alusta loppuun, mutten ole siitä varma.

Ensimmäisen kevään kokeen aamuna oli taas sellainen, kaikki mikä voi mennä pieleen mitä luultavammin myös menee pieleen-fiilis ja lähdinkin koululle sitten vähän varovaisemmin kuin normaalisti. Kello herättämään aikasemmin, ainakin kertaallensa tarkistin oliko kaikki nyt ihan varmasti mukana ja menin linja-autoakin odottamaan etukäteen. Eikus en, olinkin liikkeellä äitin autolla. Vai olinko omallani? Missäs välissä minä hankinkaan sen oman auton? No oli miten oli jollakin autolla olin liikenteessä ja tulin ihan reilun aikaisin koulullekin, etten vain myöhästyisi yhtään mistään. Ei ne kokeet niin hankalia loppuviimeksi ole, se vaan kun niitä kärvistellään ekana se pari vuotta ihan joka ikisessä mahdollisessa oppiaineessa, niin ne muuttuu vähän elämää isoimmiksi asioiksi. Eikä hirveesti tullu ongelmiakaan kokeen aikana, en kaatanut mehua koepapereiden päälle tai rampannut vessassa tai muutakaan vastaavaa. Tosin jossakin niistä kolmesta kokeesta joissa kävin rikoin jugurttipurkin pohjan kynällä vahingossa ja sen korjailuun meni vähän aikaa ennen kokeen alkua. Paljon jesaria piti liemet sisässä ihan hyvin.

No sitten olikin se homma pois alta ja enää piti vain jännittää tuloksia. Eihän niitä virallisia tuloksia saanut tietää ennen toukokuuta, mutta opettajien suuntaa-antavat arviotkin oli jo ihan tarpeeksi iso asia jännitettäväksi. Sitä sitten pyöri koululla aina vähän väliä hakemassa veljeä ja sen varjolla sitten aina kysäisi opettajienhuoneesta, että olisiko kenties tuloksia valmiina. Kiusallistahan se aina oli, kun käytävällä kävellessä kaikenmaailman pällikersat huuteli kirjoituksien olevan jo ohi ja komensivat poies, vaikkakin leikkimielellä useimmiten. Kyllä se silti hieman potutti kuunnella joka ikinen kerta sama ”hauska” juttu.

Sitten lopulta kun joitakin tuloksia oli valmiina eivät ne juuri yllättäneet, kun en ollu osannut mitään ihmeellisempää odottaa, vaikkakin englannista yritin saada L:ää. Ja enhän mää sitten saanukkaan, mutta ei siihen maailma kaadu. Olin ehkä melko hyvä englannissa noin koulun tasolla, mutta valtakunnallisella tasolla oli paaaaaaljon parempiakin immeisiä.

Ylioppilaskokeiden ja lukion ollessa ohi saimme vihdoin kannettavamme, jotka oli meille syöttinä jaettu koulun puolesta kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin, omaksemme, mikä ainakin minulle oli iso juttu. Kaikennäköistä olisi tehnyt mieli silläkin vehkeellä tehdä, mutta asennuksen esto esti suurimman osan näistä suunnitelmista. Osa onnistui kun vähän kiersi sääntöjä, mutta ne muut mitkä ei onnistuneet potutti eniten. Tosin nyt on veli ja serkku löytäneet vielä lisää eri keinoja kiertää tuon asennusjutun, serkun metodit on vähän pysyvämpiä ratkaisuja ja veljen hienovaraisempia. Serkku meinaan alusti kovalevyn ja asensi siihen semi-laittoman windows 7 kopion, mikä kyllä toimi, muttei ollut oikeastaan lainkaan luotettava. Veli löysi ohjelman, joka ikäänkuin purkaa kaikki asennusohjelmat kuten pakatut tiedostot ja järjesteli tiedostot koneen oikeisiin soppeihin, jotta pelit yms. toimisivat. Sekään ei ihan kaikkiin asennusohjelmiin toiminut, mutta olipahan ainakin toimivampi ratkaisu kuin koneen alustaminen.

Huvittavaahan tässä sitten olikin se, että ei mennyt kuukauttakaan, kun oma koneen yksinkertaisesti lakkasi toimimasta. Katsos, koko lukioaikanani ei koneeni ollut tuottanut pettymystä, toisin kuin erään ystäväni, jonka konetta sai kantaa ATK-vastaavamme luona lähes kuukausittain. Eikä koneen toimivuus suinkaan ollu käyttäjästä kiinni, käytin sitä ihan liikaa, vaadin sen suorituskyvyltä turhan paljon, olin pudottanut sen useamman kerran, astunut sen päälle, seisonut sillä ja tehnyt muitakin kauheuksia, mutta se kuitenkin jaksoi vain painaa päivästä toiseen. Kunnes takuu umpeutui. Sitten se luovutti ja jätti minu tyhjän päälle.

Onnekseni olin saanut tilattua koneeni osina saksasta jokin aika ennen tätä katastrofia, joten minun täytyi vain odottaa reilu viikko ja saisin taas olla ylpeä koneen omistaja. Tai niin minä luulin.

Tilasin koneen tosissaan osina, koska serkkuni oli vuosi tai pari sitten syventynyt tähän tietokoneen kasaukseen ja osasikin tehdä sen melkein unissaan ja koska tiesin, että kasattu kone on lähes poikkeuksetta halvempi tehoon nähden pakettikoneisiin verrattaessa. Varsinkin, kun hintaa pystyi pudottamaan jo valmiiksi kotona ollevilla osilla, kuten näytöllä, kopalla, hiirellä ja muilla vastaavilla. Pyysin serkkuani etsimään minulle hyvät osat sillä ja sillä hinnalla, minkä hän tekikin pelottavan nopeasti, tilasin osat ja jäin odottamaan. Lueskelin samalla myös koneen kasaamisesta teoriassa, jotta olisin mahdollisimman valmis.

No kone sitten saapui vihdoin ja kävin kuin haaskalintu sen kimppuun. Purin laatikot osista ja aloin hommiin. Sain koneen lähes kasattua, mutta pyysin isältäni apua johtojen kiinnittelyssä, kun niitä oli niin paljon ja iskä käytännössä tekee tätä työkseen. Ei vara venettä kaada. Kone oli vihdoin kasassa, iskin sen tulille.... ja mitään ei tapahtunut. Kone lähti kyllä käyntiin, mutta ruutu pysyi tyhjänä. Eikä minkään osan heiluttelu tai paremmin asettelu muuttanut tilannetta, ruutui oli ja pysyi tyhjänä. Ja niin se myös tuli pysymään hyvin pitkän aikaa.

Jälleen kerran toivoton laiskuuteni iski kyntensä peliin, enkä tehnyt läppärin korjaamisen eteen yhtään mitään, enkä pöytäkoneen sen puoleen. Olisin voinut palauttaa emolevyn takaisin, koska uskoimme vian olevan siinä, mutta sekin jäi vain tekemättä niin kauan, kunnes oli jo liian myöhäistä. Portal 2 tuli postista kun olin sen tilannut jo aikoja sitten, muttei ollut sitä huoppuhienoa ja hyvää konetta, jolla sitä pelata. Asennettiin se sitten äitin läppäriin ja täytyy myöntää että Valve on tehnyt hyvää työtä sen pelin kanssa, kun se pyöri älyttömän hyvin sillä äitin ei-peliläppärilläkin ja ihan nätillä grafiikoillakin vielä.

Loppukevät alkoikin sitten olla ihan päivästä toiseen jatkuvaa harmaahkoa arkea. En hirveästi lukenut tuleviin pääsykokeisiin, kun en mukamas ehtinyt työn ohella sitäkään tehdä. Mutta tosissaan työtähän se kevät suurimmalti osaksi oli. Lumet alkoivat sulamaan, aurinko alkoi lämmittää ja kävetä alkoi pikkuhiljaa ilmaantumaan sinne tänne. Rahaakin alkoi kerääntymään ihan mukavasti.

Olikohan se nyt tätä kevättä vai muistanko ihan väärin, jos kerron, että tehtiin kaveriporukalla retki sen viimosen kaverin luo Helsinkiin minne se oli lähtenyt jokin vuosi takaperin. Lähettiin Suonenjoelta junalla Helsinkiä kohti, mikä oli muuten ihan mukava, paitsi opiskelijakorttini oli vanhentunutta mallia oleva, ja jouduin sitten maksamaan täyden hinnan junamatkasta. Viisikymppiä. Ei se nyt niin paljon rahaa ole, mutta silti vähän ketutti. Onnekseni Lukiolaisten liiton päämaja oli sijoitettu Helsinkiin, joten päätin hankkia sen kirotun tarran suoraan sieltä. Ryhdyin hetipaikalla tutkimaan netistä, missä se tukikohta oikein on ja mihin aikaan se on auki ja voiko niitä tarroja hankkia suoraan sieltä. Lopulta sitten ihan soitin sinne liittoon ja sain kuulla käänteentekeviä uutisia. Jonkinlainen serverifiba oli käynyt siellä liiton tukikohdassa mikä oli johtanut henkilötietojen häviämiseen joidenkin jäsenten kohdalla. Eli vaikka tiesin kortin olevan vanha enkä tehnyt mitään sen uusmisen eteen ennen sitä päivää, oli se kuitenkin loppujen lopuksi lukiolaisen liiton syytä, kun olivat minut hävittäneet ja siksi jättäneet lähettämättä korttilaskua. Lähetin sitten tietoni sähköpostin välityksellä, niin yhteystietoni kuin kuitinkin, josta kävi ilmi, että olin aikaisemmin samana päivänä maksanut sen tarrankin. Sitten lähdin liikenteeseen. Ihan yksin. Se saattoi kyllä olla virhe.

Olin katsonut reitin koneelta valmiiksi, miettinyt miltä asemalta jäisin pois metron kyydissä ja niin edespäin, mutta yhtä juttua en ollu ottanu huomioon, omaa järkyttävän surkeaa valikoivaa muistiani. Kun pääsin luultavasti lähelle sitä liiton tukikohtaa, en muistanut yhtään hyödyllistä faktaa sen sijainnista. Kiertelin ja kaartelin ympäriinsä ja yritin soittaakkin sinne, mutta olin ilmeisesti ottanut numeron ylös väärin, kun se ei mihinkään sitä puhelua yhdistänyt, joten mitäs muuta siinä sitten oikein tekisi, minähän luovutin kun kello oli jo niin lähellä sulkeutumisaikaa etten olisi sinne edes luotijunalla kerennyt, vaikka toimisto olisikin ollut van korttelin päässä. Missä se siis ei oikeasti ollut, olisi vain ollut naurettavan ironista jos niin olisi käynyt. Palasin sitten kaverin kämpille nihkeän nuudelipadan äärelle ja olin onnelinen, kun sain vihdoin ruokaa. Olin siis tosiaan etsinyt sitä pirun toimistotukikohtaa reilut pari tuntia.

Tulomatkalla sama homma, turhantarkat konnarit veivät minulta puolisataaeuroa taasiinsa, elin matkusin ihan virallisesti aikuisena. Huvittavaahan tässä oli se, että myöhemmin sain sen tarran haltuuni, eikä minulta ole sen koommin edes vilkaistu opiskelijakortin aitoutta.

Kevääseen osui myös eräs pizzatapaus joka hieman ketutti. Kuten useat tuttavani tietävät, en oikeastaan koskaan osaa sanoa ei silloin kun pitäisi, joten en vastannut silloinkaan kieltävästi, kun minua pyydettiin osallistumaan nuorisodiscon järjestämiseen. Minkäs teet.

No tarinahan siis menee näin, että oli ollut pitkä päivä kaikilla ja nälkäkin alkoin jo olemaan kun olimme hallilla laittamassa paikkoja kuntoon iltaa varten ja porukka lähti hakemaan ruokaa kuka mistäkin. Paikallinen turboturpatantta ja hänen poikaystävänsäkin aikoivat jotain ruokaa hankkia, poikaystävä oli lähdössä kylälle ostamaan pitsaa hänelle ja tyttöystävälleen ja minä häntä pyysin tuomaan pitsan minullekkin, kerroin millaisen pitsan ja sanoin santavani hakupalkkaa, , johon hän huikkasi ”En vitussa”. Jokin aika meni ja hän tuli takaisin tuoden pitsat tiskille ja hävisi samantien jonnekkin teille tietämättömille. Tämä tyttöystävä alkoi sitten syödä omaa pitsaansa, minä seisoin vieressä ja pohdin kuumeisesti, että onko tämä toinen pitsa nyt sitten minulle vai ei. En löytänyt sitä tyyppiä mistään että olisin voinut kysyä ja aikaakin kului parikymmentä minuuttia, jolloin päätin sitten kysäistä tältä tyttöystävältä, että onko tämä pitsa minulle vai ei, johon hän vastasi että en tiedä, kyllä kai. No minä aloin syödä sitä pitsaa. Tarjosin sitä myös muutamille muille, joilla ei ollut ruokaa omasta takaa.

Sitten yht'äkkiä tämä poikaystävä ilmestyy taas jostain ja alkaa ihmetellä, että kuka helvetti oikein syö hänen pitsaansa? No siinä oli kyllä vaikea heittää sitä kenenkään muun syyksi, kun olin siinä pitsan välittömässä läheisyydessä veitsen ja haarukan kanssa. Tämä sitten raivostui ja lähti takaisin siihen suuntaan mistä oli tullutkin, minä menen perässä ja pyytelen anteekse ja tarjoudun ostamaan hänelle uutta pitsaa ja korvaamaan vanhan jo lähes syödyn kappaleen. Loppuilta menikin sitten hieman kiusallisessa hiljaisuudessa aina kun tämä poikaystävä oli paikalla. En kehdannut enää kohdata häntä uudestaan illan aikana, joten tyydyin sujauttamaan kympin setelin hänen autonsa ikkunasta sisään ja lähdin kotiin sitten homman loputtua.

Nyt tässä välissä täytyy sanoa minun puolustuksekseni, että olen asunut kuitenkin veljeni kanssa koko ikäni ja hänellä on kieltämättä vähän huono tapa pyydettäessä vastata aina kieltävästi oli kyseessä mikä tahansa asia, vaikka hän sitten hyvin usein toteuttaa tämän pyynnön tavalla tai toisella. Joskus hän taas ei toteuta, se on ikäänkuin äärimmäisen typerää uhkapeliä, sitä pyytää jotain ja voi olla että sitä saa ja voi olla että ei saa. Oletin siis että kun se poikaystävä, jonka kuitenkin tunsin henkilökohtaisestikin ihan suht hyvin, sanoessaan ”en vitussa” olisi vain laskenut leikkiä, kun se kuitenkin tuli sellaisella ei hostaalilla tavalla. Toisekseen kysyin kenen pitsa se sitten loppujen lopuksi oli ja sain vähän pämääräisen vastauksen, mikä ei kyllä sis tarkoittanut ihan suoraan että se olisi minun. Lisäksi pyysin anteeksi ja tarjouduin maksamaankin pitsan, minkä teinkin tosin vähän typerällä tavalla. Olis kait pitänyt edes kirjoittaa lappu.

Homma ei nimittäin ollut ohi. Tämä turboturpatantta sanoi silloin illan päätteeksi, että meni ihan mukavasti, vaikkei kaikki kuitenkaan sujunut ihan niin hyvin kuin olisi voinut ja että maanantaina pitäisivät oppilaskunnan kokouksen yhteydessä semmosen purkamisen tapahtuman onnistumisesta.

Sain sitten juurikin silloin maanantai-iltana viestin facebookin kautta turoturbatantalta, pitkän vihaisen viestin, jossa kävi ilmi, että he olivat kokouksessa käyneet läpi tämän pitsatapahtuman, kysyneet ketkä kaikki olivat syöneet sitä pitsaa, miten asia hoidetaan kuntoon ja miten minä olin huonosti kasvatettu natsi jolla ei ole lainkaan sosiaalisia kykyjä olla missään tekemisissä ihmiskunnan kanssa.

Jälkeenpäin kuulin eräältä kokoukseen osallistuneelta (itselläni oli kuitenkin töitä), että ”tapahtuman purkaminen” oli kiertoilmaisu ”Haukutaan Miika maan rakoon kahden tunnin aikana, kun se on hirveä ihminen”:lle.

Siitä viestistä kävi siis ilmi, että minä käyttäydyin typerästi, josta oli samaa mieltä, tosin jatko vaikutti hieman paisutellulta. Olin kuulemma röyhkeästi vienyt pitsan eikä minua ole kasvatettu kunnolla arvostamaan muiden omaisuutta ja pitsan syöneet ihmiset olivat tunnustaneet syyllisyytensä ja tarjoutuivat maksamaan oman osuutensa ja miten tämä poikaystävä oli menettänyt uskonsa lukion oppilaskuntaan eikä hän tulisi koskaan osallistumaan tapahtumien järkkäämiseen ja mille helvetin tasolle minut paiskattaisiin mätänemään. Kaikessa totisuudessa lopussa taisi oikeasti olla jotain julkisesta anteeksipyynnöstä.

No miten tuollaiseen viestiin sitten oikein reagoisi? Koko viikonlopun olin paisutellut tapahtumaa päässäni ja olin potenut syyllisyyttä ja kaduin, etten heti samantien vaatinut maksaa pitsaa vaan annoin hänen mennä menojaan ja kaikkea muuta, joten ensimmäisenä tuntui kirjaimellisesti siltä, että vatsasta putosi pohja pois. Ahdistikin hieman.

Mutta sitten hetken päästä ajoin ajatella asiaa rationaalisesti. Tämä kyseinen turboturpatantta on hyvin äärimmäisen absoluuttisen täydellisen itsekeskeinen ihminen. Ne harvat jonka tämän päätyy lukemaan luultavasti tietävät kenestä on kyse jo entuudestaan. Tämän tanta elämänfilosofia on, että vika ei koskaan ole hänessä, vaan ympäristössä. Mitä ikinä tapahtuukin, se on aina jonkun tai jonkin muun vika. Hän on aina oikeassa ja muiden alemman statuksen omaavat ihmiset ovat aina väärässä eikä heidän mielipiteitään kuunnella. Statukset määrittää hän itse omassa loistavuudessaan. Tähän asti minä olin ollut hänen silmissään vähintäänkin samalla statustasolla kuin hänkin, ellen jopa korkeammalla, mitä hän ei kuitenkaan olisi missään tapauksessa pienessä mielessään suostunut myöntämään. Tämä tapaus heittikin minut sitten jonnekkin lepraisen kerjäläisen tasolle.

Hän oli lievästi sanottuna tehnyt kärpäsestä härkäsen. Aloin kirjoittaa hänelle viestiä takaisin. Jälkikäteen kadun hieman sitä, etten tehnyt siitä hyökkäävämpää, mutta kuitenkin muu hänen perheensä on ihan oikeasti mukavaa, vaikkakin omalla tavallaan omituista sakkia, enkä halunnut täysin murjoa suhteitani myös heihin. Tällä tantalla kuitenkin on tapana kääntää etenkin hänen äitinsä puolelleen oli kyse mistä hyvänsä.

Ensinnäkin korjasin pari asiaa hänen viestistään, olin pyytänyt anteeksi ja myös korvannut pitsan vaikkakin tökerösti. Kysyin pitsan omistajuutta häneltä itseltään, eikä hän tuntunut välittävän kenen pitsasta oli kyse aikanaan. Selitin myös taustat ja sanoin, että oli ollut pitkä ja henkisesti vaativa päivä töissä lasten kanssa, olin kuitenkin aloittanut hommat vasta muutama viikko takaperin, eikä aivoni toimineet ihan täydellä höyryllä sinä iltana.

Toisekseen sanoin, etteivät ne muuta pitsaa syöneet olleet tehneet mitään väärää, minä olin tarjonnut heille ruokaa jonka kuvittelin olleen minun, heidän ei pitäisi joutua maksamaan, sillä minä kuitenkin oli jo maksanut pitsan takaisin, korkojen kera.

Kolmanneksi pyysin anteeksi ja toivoin, ettei olisi syntynyt mielipahaa. Toivoin myös, että olisin uskaltanut hoitaa tilanteen samantien kun se oli vielä tuore, mutten ollut sitä tehnyt.

Huomautin myös, ettei tämä poikaystäväkin oli poistunut tilanteesta, vaikka tuolloin yysin anteeksi lukuisia kertoja ja tarjosin sitä rahaa. Niin ja senkin mainitsin, etten ollu oppilaskunnan henkilöstöä lainkaan, eikä hänen tulisi menettää uskoaan sitä kohtaan yhden tapauksen vuoksi.

Lähetin sitten vähintäänkin yhtä pitkän viestin hänelle takaisin ja pian sainkin lähes pahoittelevan viestin takaisinkin, muttei kuitenkaan ihan. Homma oli kuitenkin ok.

Kieltämättä vieläkin tunnen oloni kiusalliseksi hänen läheisyydessään. Sen poikastävän siis, se tantta on naurettava idiootti ja säälin häntä.

Tapauksessa minua eniten hämmästytti se, miten olimme kuitenkin tunteneet toisemme lapsesta saakka, enkä koskaan ollut aiheuttanut hänelle ylimääräistä mielipahaa. Yleensäkin olin ollut kohtelias ja avulias häntä kohtaan, vaikkakin en enää ymmärrä miksi olin koskaan vaivautunut. Oli kuin hän olisi etsimällä etsinyt keinoa lytätä minut hänen silmissään.

NaNoWriMo Nro. 2

Eilen jäi aikalailla tekemättä koko homma, mutta jatkoin tänä aamuna ja tässä onkin sitten reilu 1700 sanaa. Ongelma on näköjään se, ettei toissapäivänä ollut oikein mitään tekemistä, joten tämä vaikutti ihan hyvältä idealta, mutta eilen illalla olikin sitten taas paljon "tekemistä" joten koko homma ei oikein innostanut, mutta nyt taas jaksoi kirjoittaa sitten snekin edestä.

Alku oli kai hankalin. Ajattelin koko ajan, että kokeilen jonkin aikaa miltä tää nyt oikein tuntuu ja voisin sitten lopettaa jos tuntui ettei tää hmma oikeen sujunu, mutta enhän minä kehdannut mitään sanoa kun vaikuttivat niin mukavalta porukalta. Rasittavaahan se oli, kun välillä tekis mieli vähän purkaa mieltään, mutta ne tuntu aina niin naiiveilta vai mitenkäs tuokin sana oikein kirjoitetaan ettei niille kehdannut oikeen avautua. Tai sillai etäisiltä.

Alussa seurasin päivärytmiä ankarasti, varsinkin kun oli se niiden mummo siellä kylässä. Aina kun laitoin nuoremman nukkumaan leikin koko sen noin puolitoistatuntia sen toisen kanssa, kun ei mielellään saanut katsella vain videoita koko päivää, mikä tuntui kuitenkin olevan hyvin yleinen ratkaisu varsinkin isän kohdalla ja se näkyi myös siinä vanhemmassa lapsessa, tuntui ettei sillä oikein pysynyt todellisuus ja TV erossa toisistaan. Mutta sitten vähitellen aloin tajuta, ettei kaikkea tarvitse välttämättä tehdä pilkulleen niinkuin on käsketty, vaan minullakin täytyy olla jotain varaa joustaa eri asioiden kanssa, joten lähes aina kun kumpikaan vahemmista ei ollut kotona pistin ainakin joksikin aikaa videon pyörimään jotta saisin olla rauhassa edes hetken pitkän päivän aikana.

Vanhemmat ne vasta ongelma olivatkin, kun minä olin siihen ikään asti kasvanut siinä uskossa, että lastenvahti vahtii lapsia kun vanhemmat on töissä, posisa kotoa, mutta kertas toinen vanhemmista onkin yrittäjä, onnistuu työt ihan kotoa käsin. Joskus paikalla saattoi olla kolmekin ihmistä minun lisäkseni, jotka olisivat voineet ottaa lapset kontolleen päivän ajaksi, mutta ei, kyllä minut aina sinne tarvittiin jostain kumman syystä. Varsinkin tällaiset päivät olivat hankalimpia motivaation suhteen olo tuli väkisinkin turhaksi ja sitä kuitenkin yritti hoitaa niitä koko ajan, kun sitten tunsi epäonnistuneensa hoitajana, jos jonkun muun piti auttaa lapsia jollain tavalla. No sen kanssa oppi elämään.

Kaiken tämän älyttömyyden ja kokeiisiin mukamas lukemisen ohella kolmaskin asia nousi ajankohtaiseksi, yhteishaku. Oli aika päättää mihin sitä nyt sitten lähtisi opiskelemaan lukion jälkeen mikä tarkoitti lisää lukemista kevään pääsykokeisiin. Minä en oikeastaan jaksanut hirveästi keskittyä koko asiaan, kun oli muutenkin niin hirvittävästi asiaa menossa muutenkin ja ehkä en vain uskaltanut vielä päättää jotain niinkin tärkeää kuin mitä tulisin opiskelemaan seuraavat puolivuosikymmentä. Vähintään.

En kuitenkaan halunnut ihan olla yrittämättä, vaan yht'äkkiä teki mieli mennä opiskelemaan jonnekkin kauemmas, kun oli juurikin se aika vuodesta taas, kun tunsin olevani kodin vanki. Hain Tampereen yliopistoon lukemaan englantia kahteen eri oppihaaraan, enkä mihinkään muualle, kun siinäkin tuntui jo olevan ihan tareeksi lukemista. Muutenkin sitä kuuli kaikkien sanovan, ettei kannata heti lukion päätyttyä lähteä hakemaan mihinkään, vaan pitää pieni tauko opiskelusta ja muusta vastaavasta rastteesta, kaveritkin sanoivat useaan otteeseen, ettei minulla mikään kiire vielä ole, kun armeija painaa kuitenkin päälle ihan kohta.

Kevät olikin sitten sellaista työn, opiskelun ja mökkihöperyyden sekaista sumua vain. Sain kuitenkin ihan oman auton hankittua, kun en muuten olisi oikein töihin päässyt mitenkään järkevästi. Oishan sitä aina voinut iskän kyydillä mennä aamusella, mutta lapsia ei juurikaan tarvinnut hoitaa kuuden maissa aamulla, kun ne ei ole edes hereillä seuraavaan pariin tuntiin, joten se oli poissa laskuista. Olisin aina tietenkin voinut heittää äidin ja tytöt kouluun aamulla ja sitten ajaa hoitamaan niitä kakaroita, mutta sitten olisin taas aina tullut vähän myöhässä ja joutunut lähtemään pois tavallista aikaisemmin tai jättää tytöt kävelemään kotiin. Joten pitihän meille sitten hankkia kolmas auto.

Itse olen aina ajatellut, ettei luonnonsuojelu ole mikään typerä asia ja sen puoleen oli vähän keljua ottaa kolomas auto saman perheen käyttöön, mutta yksinkertainen totuus on, ettei täällä korvessa pysty oikein kulkemaan muulla kuin autolla. Pyörällä kulkeminen on mahdollista, mutta välimatkan on niin naurettavan pitkiä, ettei minusta olisi vahtimaan edes jauhosäkkiä sellaisen matkan jäljiltä, eikä julkiset kulkuvälineetkään kulje kuin peräkylän mumojen perässä. Noh, otan tämänkin ympäristörikkeen takaisin sitten opiskeluaikana, enkä kulje muulla kuin pyörällä paikasta toiseen. Tai julkisilla, aina kun mahdollista.

No miksi minun piti sitten olla töissä?

Siihen on moniakin syitä. Kerroin, kuinka edellisvuonna ei oikein mikään mennyt ihan niin kuin olin kuvitellut, hommat oli jääneet kesken tai täysin tekemättä. Yksi näistä asioista oli matkustus. Keeroin myös siitä brittipojasta, joka kertoi saaneensa kutsun siihen tapahtumaan. No minäkin olin aikeissa lähteä sinne tapahtumaan. Olin varannut lipunkin, mutta kun tapahtuma alkoi lähestyä tein vähenevissä määrin valmisteluja. Suunnittelin kyllä vaikka mitä, mutta loppuviimeksi en varannut lentolippuja, paikkaa jossa yöpyä tai mitään muutakaan. Lähtö hieman pelottikin aikanaan ja kesätyö museolla ei oikein antanut varaa lähteä mihinkään järkevään aikaan, kun koulukin alkoi sitten syksyllä. Joten otin lipusta rahat takaisin ja jäin kotiin möllöttämään. Suunniteltiin myös reilireissua kavereiden kanssa, mutta sekin jäi sitten saavuttamatta aikataulujen yhteensopimattomuuden ja yleisen luovuttamisen takia.

No tänä vuonna sitten tajusin, että tämä on viimeinen mahdollisuus matkustaa yhtään mihinkään. Väliaikaisesti ainakin. Seuraava vuosi menisi armeijassa ja jos onnistuisin jopa saamaan opiskelupaikan sen jälkeen kesät menisivät luultavasti joko opiskelun ohella tai rahaa hankkiessa, joten seuraavat pari vuotta piti ruksia listalta saman tien. Joten varasin jälleen kerran liput tähän tapahtumaan, tällä kertaa aikomuksenani oli päästä amerikkaan asti.

Niin ja olihan tässä vielä eräs toinenkin asia mikä painoi päätökseni taustalla. Kaikki alkoi edellisen vuoden joulukuussa, jolloin youtubessa järjestettiin hyväntekeväisyyskampanja, josta saattoi voittaa erinäisiä Youtubekuuluisuuksien omistamia asioita ja esineitä. Rahat menisivät hyväntekeväisyyteen ja kaikki olisivat onnellisia. No minä päätin osallistua ja ostinkin useamman arvan eri kohteiden perässä ja aloin toivoa parasta. Tuloksien julistaminen tapahtui jokin aika sen jälkeen, mutta en ehtinyt seuraamaan livelähetyksen alkua, joten jäin sitten seuraamaan muiden riemua heidän voittaessaan erinäisiä esineitä. Myöhemmin luin Twitterissä, miten erään kitarahemmon sähkökitaran oli voittanut kuulemma joku suomalainen ja hän onnitteli häntä sitten sitä kautta. Ai että kun minua kerrassaan potutti ajatella, että se ”paras” palkinto osui niin lähelle minua. Suomessa kun ei kuitenkaan hirveästi tietääkseni ole ihmisiä, jotka seuraavat juuri näitä kyseisiä hörhöjä.

Eräänä iltana muutaman päivän kuluttua sain sitten sähköpostiviestin, että olin voittanut tämän kyseisen hörhön kitaran. Hetken vain tuijotin näyttöä epäuskoisena ja valahdin sitten ekstaasiin. En ikinä ole voittanut mitään niin hienoa ja kallista yhtään mistään. Olin seitsemännessä taivaassa.

Lähetin viestin takaisin jossa ilmoitin ottavani palkinnon vastaan ja kiittelin kovasti. Kului sitten pari kuukautta, oli kai helmikuu, kun aloin sitten kysellä tämän palkinnon perään, kun en ollu kuullut siitä yhtään mitään vähään aikaan. Sain piakkoin viestin, jossa he sanoivat kitaran lähteneen jollekkulle, joka sitten lähettäisi kaikki palkinnot eteenpäin. Odotin taas pari kuukautta, kunnes otin yhteyttä suoraan tähän henkilöön ja sain sitten tietää, että kitara oli yhä hänellä, sillä hän oli siirtänyt sen joidenkin perhejuhlien tieltä kellariinsa ja unohtanut sen kokonaan sinne. Pahoitteli kovasti ja sanoi lähettävänsä sen heti kun se vain olisi mahdollista.

Jokin viikko kului, kunnes sain viestin tullista, jossa he ilmoitivat minulle oelvan tullattavaa tavaraa jossain Suomen lounaisrannikolla. Tässä välissä olikin sitten minun vuoroni sössiä. Täytin tullilomakkeen niin hyvin kuin vain suinkin osasin, mutta sain aina takaisin ilmoituksen, että jokin asia oli hieman epäselvä tai muuten vain ihan päin mäntyä. Korjasin korjaamisen perään aina samalla tuloksella, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja soitin asiakaspalveluun, missä he oikein mukavasti auttoivat minua ja kertoivat mitä lukuja tunkisin mihinkäkin kohtaan. Mutta sitten loppuikin aika. En muista tarkalleen miksi, mutta minut tuntien sanoisin, että jätin koko prosessin niin myöhään, että en yksinkertaisesti enää kyennyt hoitamaan vaadittuja paperitöitä ajoissa. He lähettivät paketin takaisin Amerikkaan ja ei aikaakaan, kun sain sähköpostiviestin siltä hemmolta, joka oli unohtanut kitarani kellariinsa. No minä sanoin että tullissa tuli ”joitain ongelmia” ja he olivat lähettäneet sen takaisin. Alettiin miettiä miten asia ratkaistaisiin ja hän kysyi minulta, että lisinko kenties tulossa Amerikkaan lähiaikoina. Ikäänkuin sinne tällainen köyhä opiskelija vain lähtisi tuosta vain. Mutta olin jo päättänyt, että lähden siihen tapahtumaan, joka sattumoisin on tämän kitaran kellariinsa unohtaneen hemmon järjestämä, joten pitemmittä puheitta sovimme tapaavamme siellä sitten ensi kesänä, mutta siitä lisää sitten myöhemmin.

Eli olin töissä jotta saisin rahaa tarpeeksi voidakseni matkustaa Amerikkaan ensi kesänä.

Mutta töissä olemiseen oli useitakin syitä ja tuossa on vasta yksi. Toinen syy juontaa juurensa erääseen harmaaseen talvi-iltaan, kun olin koneellani kuuntelemassa musiikkia Spotifystä. Kahden kappaleen välissä tulikin sitten mainos, jossa kerrottiin baarikoulusta, jossa kuukaudessa kenestä tahansa koulittaisiin baarimikko. Ja nyt jälkeenpäin täytyy kyllä sanoa, etten tiedä mikä hemmetin päähänpisto minuun sitten iski, kun päätin lähteä tälle kurssille sitten syksyllä. Tiesin, että en lähtisi opiskelemaan vielä syksyllä vaikka paikan saisinkin sieltä Tampereelta, joten syksy olisi vielä ihan auki ja tarvitsisin tekemistä. Koulutusta saisi jopa Lontoosta, kaupungista johon olen jo pitkään halunnut matkustaa. Joten aloin säästämään siihenkin sitten rahaa. Että voisin ryhtyä tarvittaessa baarimikoksi. Poika, joka ei oikeastaan edes nauti juomisesta tai baareissa käymisestä.

Niin ja sitten jälleen kerran minulle nyt täysin tuntemattomista syistä halusin ostaa kunnon pöytäkoneen. Muistelisin, että keväällä ilmestyvä Portal 2:lla oli jotain sanomista asiaan, sillä halusin koneen joka voisi pyörittää tätä peliä vaivattomasti, kun olin pitänyt sen pelin ensimmäisestä osasta niin suunnattomasti, mutta minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen kieltämättä melko pihi, enkä nauti rahojen kuluttamisesta mitenkään hirveästi. Tia ollenkaan jos totta puhutaan, joten kokonaan uuden koneen ostaminen yhden pelin takia kuullosti typerältä. Minullahan oli kuitenkin jo kone jonka saisin ihan kohta omakseni ja vaikkei se välttämättä pyörittäisi uusimpia pelejä täydellä teholla, olisi se kuitenkin vallan toimiva vehje siihenkin käytöön. Uusi kone oli kuitenkin suunnitelmissa.

Onneksi myös lakkiaiset olivat tulossa, sillä tiesin, että poikana saisin lähinnä rahaa lahjaksi mikä taasen edesauttaisi matkusteluani. Eli pähkinänkuoressa tarvitsin rahaa Amerikan reissuun, baarikurssille ja uuteen pöytäkoneeseen.

Olin kertomassa miten yhteishaku ja ylioppilaskokeet olivat lähestymässä ennenkuin ajauduin jotenkin poies raiteilta. Kuvittelin, että lukio jotenkin selventäisi ammattihaluni, mutta toisin kävi, olin yhä yhtä hukassa tulevaisuuden suhteen kuin kolme vuotta aikaisemmin kun oli aika hakea amikseen tai lukioon. Kaveritkin olivat hieman haparoiden liikenteessä, yksi halusi eläinlääkäriksi, toinen psykologiksi ja kolmas oli vähän samassa jamassa kuin minäkin, mutta toisin kuin minä, he kaikki hakivat johonkin. Myönnettäkööt, että oli minullakin ja on yhä tietty ajatus mihin tulen hakemaan sitten kun ihan oikeasti uskallan niin tehdä. Näyttelijäksi, opettajaksi tai nuoriso-ohjaajaksi tai vastaavaksi. Näytteljäksi en voinut hakea sinä keväänä, kun yhteishaku olikin eri aikaan kuin muissa laitoksissa ja vaikka vaikutinkin hieman pettyneelle kun sen tajusin ja muille ilmoitin olin kuitenkin salaa onnellinen, että se ovi sulkeutui sille keväälle. Opettajaksi hainkin sinällään, kun sitä englantia päätin lähteä yrittämään, vaikkakin sillä hetkellä en taaskaan halunnut seurata äitini jalanjälkiä, vaan ajattelin ennemminkin suomentaja tai tulkin uraa. Englannin opettajaksi minä olisin kuitenkin päätynyt. Nuoriso-ohjaajaksi en siihen aikaan itse asiassa halunnut, kun ajattelin, että olen saanut tarpeekseni siitäkin hommasta lastenhoidon ja lukemattomien leirien jälkeen, mutta tähän päivään mennessä olen tajunnut, että kaipaan kuitenkin niitä hommia aikas usein.

No tämä pitkään eläinlääkäriksi haluava päätyikin sitten kirjaimellisesti kaikkien shokiksi opikelemaan perämieheksi. Psykologiksi haluava, jonka varasuunnitelma olikin sitten paskakuskismi, päätyi kuitenkin lukemaan hyvinvointiteknologiaa, eli jonkinlainen insinöörihän siitä sitten tulee. Luin muuten lehestä pari päivää sitten huonoja uutisia insinöörien tämänhetkisestä palkkautumisesta, tulvaisuutesi ei ole ruusuinen jos tämä buumi jatkuu. Se kolmas on nyt agrologiaa opettelemassa, enkä vieläkään oikein täysin ymmärrä, että mistä ihmeestä on kyse.

No mutta tämä kaikki ei ole hirveän ajankohtiasta juuri nyt.

NaNoWriMo Nro: 1

Elikkä alotin tonkin nyt kuitenkin, ja aikas hyvin sain kirjoitettua jopa yli 1667 sanaa parin tunnin sisään, Tämä lasketaan minun logiikalla vielä ensimmäisen päivän työksi , vaikka kello onkin jo vaikka mitä. Kärsikää.

Näin se alkaa:

...ja niin päätinkin sitten kirjoittaa omavuosi2011kerran, kun en kyennyt kehittämään yhtään järkevämpää aihetta puolenyön aikoihin aivojen lyödessä tyhjää pahemman kerran. Mikä tahansa aihehan kelpaisi tarinan kirjoittamiseen mutta sitten tajuaa, että juonen pitäisi jotenkin kantaa hyvinkin pitkän aikaa käymättä turhan tylsäksi tai toistuvaksi, eikä siihen mikä tahansa aihe noin vain pystykkään.

No ja miksi pitää sitten kirjoittaa niin pitkälti? Miksi edes yrittää jotain niin massiivista ja ennen henkilökohtaisesti kokematonta? Pisimpiä kirjoituksia ovat olleet pieneen ikääni mennessä tutkielmat ja muuta vastaavat kouluhöpötykset, niistäkin suurin osa kopioitui suoraan wikipediasta pienillä sanamuunnoksilla varustettuina. Jotta tämän typerryttävän kirjoittamisen syy tulisi selväksi on palattava muutama vuosi ajassa taaksepäin, vuoteen noin kaksituhatta olisikohan se ollut yhdeksän. Saatto se olla kahdeksankin.

Toinen vuosi lukiossa, oma läppäri hurrasi sylissä, syksy oli saapumassa ja minulla oli tylsää. Ei ollu kulunut kauaa siitä, kun olin tehnyt itselleni ihan virallisen Youtube-käyttäjän ja käytimme näitä tunnuksia yhdessä kavereideni kanssa ihan semiaktiivisesti. Lisäsin videoita suosikeiksi, katsoin kavereideni suosikit ja välillä jopa lähetimme viestejä toisillemme, mikä näin jälkikäteen tuntuu kovin turhalle, näimmehän me lähes joka päivä koulussa puhumattakaan Galleria yhteisöstämme ja muista viestimismahdollisuuksista. Kun kerran viestittely mahdollisuus Youtubessa oli, niin pitihän sitä sitten kuitenkin käyttää.

Yhtenä iltana satuin vilkaisemaan erään ystäväni suosimaa videota, jossa teini-ikäinen brittipoika lauleli kahdestaan yksin ”klooninsa” kanssa. Pidin siitä videosta. Aloin tutkia tämän kyseisen pojan muita videoita ja koska olin siihen mennessä pitänyt Youtubea sivustona, josta löytää hauskoja kotivideoita ja musiikkia, en oikein tajunnut miten kaikki toimi ja sekoitin useammankin henkilön täksi brittipojaksi ja hämmästelin, miten hän osasi vähän kaikennäköistä, kunnes tarkkanäköinen veljeni päätti huomauttaa, ettei tuo tyyppi näytä oikeastaan yhtään sille ekalle tyypille, joka lauleli itsensä kanssa siinä typerässä videossa. Aloin sitten seurata brittiä ihan olan takaa oppien samalla miten youtube toimii, eikä aikaakaan, kun kuulin hänen jo puhuvan Nerdfightereistä ja muista videotyypeistä ja jostain tapahtumasta, minne hänet oli pyydetty puhumaan. Enpä olisi arvannut, että ottaisin itsekin osaa vastaavaan tapahtumaan, mutta siitä lisää sitten myöhemmin.

Aloin tutkia mistä ihmeestä se poika nyt sitten puhui ja aloin vajota syvemmälle tähän omituiseen nettikommuuniin, josta tulisi suuri osa elämääni. Aloin seurata muitakin hihhuleita, katsella vanhoja videoita ymmärtääkseni mistä kaikki sisäpiirijutut oikein kumpuavat, ostelin kirjoja ja muita härpäkkeitä, sain ideoita ja virikkeitä.... Rakentelin pilvilinnoja, suunnittelin tekeväni vaikka sun mitä, mutta lähes kaikki, mitä yritin aloittaa jäi tekemättä. Syksy teki taas tuloaan, enkä ollut oikeastaan saavuttanut mitään mitä olin kuvitellu saavuttavani, taas toinen peruskauravuosi takana, tällä mielialalla törmäsinkin sitten Nanowrimoon. NAtional NOvel WRIting MOnth, eli suomalaisittain kansallinen romaaninkirjoituskuukausi. Päämääränä olisi kirjoittaa täysmittainen romaani, 50 000 sanaa kuukauden aikana. Tuhat kuusisataa kuusikymmentä seitsemän sanaa päivässä koko kuukauden ajan. Lueskelin asiasta ja sain monenlaisia neuvoja, kirjoita vaan, elä huolehdi virheistä, anna tulla mitä tulee, suunnittele lennossa ja muuta sen sellaista. Ajattelin, että hienoa, tämähän olisi aikas hyvä organisoitu tapa luoda jotain uutta ja hienoa ja minähän olen hyvä höpöttämään puutaheinää tarvittaessa vaikka tunteja, miten kirjoittaminen nyt muka olisi niin vaikeaa?

Olihan se sitten tosissaan vaikeaa, kun koulu, kirjoitukset ja muuta mukamas tärkeä vei muka aikani. Valettahan se oli, en yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa juonellista potaskaa joka päivä niinkin paljon. Usko katosi ja luovutin ennen puoltaväliä. Pitkälti ennen puoltaväliä. No taas alkoi sitten masentaa, kun oli jälleen jättänyt jotain hienoa tekemättä.

Palataanpa nyt sitten nykyisyyteen, taas on marraskuu ja romaanin kirjoitus on ajankohtaista ja tällä kertaa yritän tosissani. Kuten aina. Nyt ei ole koulua tai muuta vastaavaa viemässä kirjoitusintoa, olen työtön, en opiskele mitään, rahaakaan ei ole, joten en tuhlaa sitä mihinkään uuteen aikaavievään hömpötykseen, kylppärikin on remontissa, joten suihkussakäyntikään ei tule minun ja tarinan väliin ainakaan seuraavaan pariin viikkoon. Elämä on ihanaa. En halua epäonnistua toistamiseen ja siksi kirjoitankin jostain tutummasta aiheesta: Minusta! Helvetin tylsää tekstiähän tästä luultavammin tulee, mutta tulkoot, kuhan jotain tulee.

Tällainen asiahan muuten tulikin mieleeni, viime kerralla alkoi potuttaa, kun en saanut pävittäistä kiintiötä täyteen, mutta eihän se mikään pakko ole joka päivä kirjoittaa sitä 1667 sanaa, se on vaan semmonen järkeä määrä, että tulee kiintiö varmasti täyteen sitten kuun lopussa. Tähän mennessä tosin tekstiä on ilmestynyt noin reilu kuutisensataa sanaa, joten urakka tulee olemaan pitkä, kun meinaa jo nyt sormet olla tunnottomia surkeista kärjistään.

Asiaan.

Vuosikymmen vaihtui kotona ollessa serkun ja veljen kanssa läheisellä pellolla riehuessa. Asiaan liittyi myös ilotulitteita. En muista yksityskohtia vaikken ollutkaan humalassa, toisin kuin ikäiseni ystävät, jotka pitivät uudenvuoden juhlia joista sain kuulla useammankin kerran tulevan vuoden aikana ja joka kerta hiukan kaduin etten ollut mukana. No siis alkuvuosi nyt vaan ei ollut mitenkään hirvittävän mielenkiintoinen. Oli pimeää ja pirun kovat pakkaset, kävin luistelemassa läheisellä koululla ja pelasin jääkiekkoa muutaman kaverin kanssa jos osuttiin samaan aikaan jäälle. Kaivoin myös erääseen lumikasaan miehenmentävän lumilinnan, joka piti sortaa ennen alakoululaisten saapumista, kun joku niistä pikkusista olisi voinut vaikka syöksyä naama edellä kuopan pohjalle ja kuolla. Se oli hieno maja se, meni lapiokin rikki, jonka sitten jouduin korvaamaan. Vuodatin siis sekä verta että kyyneleitä, mutta myös rahaa siihen projektiin.

Projektinahan lumilinna ja luistelu ei tosiaankaan ollut ykkösenä listallani tärkeistä projekteista. Vuosi 2011 oli ja on yhä Abivuoteni lukiossa, mikä tarkoitti, että kevät tulisi olemaan kaikkea muuta paitsi yksinkertainen ja helppo. Kirjoitukset lähestyivät uhkaavasti, kaikennäköinen luokan toiminta oli levällään kuin vaikkapa voi leivän päällä ja tekemistä riitti puoleen ja toiseen. Suunnittelimme abiristeilyä pienen ydikaveripiirini kanssa muun luokan ollessa täysin välinpitämätöntä karjaa asian suhteen. Mietittiin asiat läpi, tehtiin ratkaisuja, soitettiin sinne tänne ja teimme varauksia. Mielipiteitäkin kuunneltiin, mutta satunnainen örinä luokan etupäässä ja jatkuva valitus yleensä kaikesta olemassaolevasta luokan takapäässä oli hyödytöntä asiamme suhteen. Ei se meitä estänyt.

Ennen mitään risteilyjä kuitenkin meidät tuli heittää poies koulusta, että meillä olisi tarpeeksi vapaa-aikaa minkäänlaisen risteilyn suorittamiseen. Perinteisesti abit pukeutuivat mitä typerimmillä tavoilla kertomaan koko koululle surkean kolmivuotisen töppäilynsä tavanomaiset tapahtumat karkin viskelyn lomassa. Tässäkin asiassa oma aloitekyvyttömyyteni oli harmittavan suuressa osassa. Vaikka omaa abiasua oli suunnitellut heti kun oli sellaisen ensi kertaa ihan livenä yläkoulussa nähnyt, en siltikään tehnyt mitään asian eteen. Ikinä. Joten Penkkareita, eli abithusvex päivää edeltävänä iltana kursin jotain kasaan ja oli tyytyväinen valintaani tulevan pakkaspäivän johdosta. Itse en ole oikeastaan koskaan ollut ihminen, joka pitää ylenmääräisestä huomiosta tai turhasta, sieluttomasta huutelusta, joten olisin mielelläni tullut kouluun vielä viimeisen kerran farkuissa ja mukavassa hupparissa, mutta kaverien päällepuskema paine taivutti minutkin tähän perinteeseen. Päivä tuli ja meni ja seuraavana katselin kun veljeni tanssahteli aneeminen ilme kasvoillaan halki liikuntahallin lattian yhdessä pitkäänjatkuneessa perinteesä, jolla ei silläkään ole enää paikkaa nykymaailmassa. Paitsi että se on perinne.

Seuraavan viikon alussa menin tienvarteen odottamaan kyytiä, joka veisi minut Turkuun. Kahdella henkilöautolla ajelimme koko luokan voimin kohti Turkua, josta varaamamme laiva lähtisi lipumaan kohti länsinaapurimme pääkaupunkia. Monen pelottavan ajotunnin jälkeen saavuimme satamaan, missä aloitimme yhden useista odotteluistamme sen matkan aikana. Odotimme viimeistä luokkamme hyljännyttä yksilöä saapuvaksi kapitaalikaupungistamme, odottelimme laivaa pääsyä, odotimme toisiamme laivalla, jotta saisimme iltamme aloitettua jotenkin yhdessä jotta kokisimme jonkilaisen primitiivisen heimohalumme täytetyksi. Ostimme luokan rahoilla juotavaa ja siitä se ilta lähtikin kipuamaan kohti korkeuksia. Enemmän tai vähemmän. Pääsin kuitenkin näkemään hyvinkin omituisia uusia puolia joistakin kanssaeläjistäni lukion ajoilta, lauloin ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa karaokea humalassa laivan baarissa ja pelasin Plants vs. Zombiesin läpi ennen rantautumista. Olin kai yksi sen illan parhaimmista Hopean kuun tulkitsijoista. Ihmiset tanssivat suloisten sanelujeni tahdissa ja siitä on videokuvaa todisteena.

Ruotsi se sitten olikin outo paikka. Siihen ehtikin sitten tutustua sen kahdeksanko tunnin aikana, jonka vietimme maissa odotellessamme illan venettä joka veisi meidät kotiin. Lähdimme liikenteeseen porukalla, joukossa on voimaa ja yksin meidät olisi kaikki vain raiskattu. Hukkasimme muutaman henklön, ostin parit kirjat, söin tähän mennessä parasta hampurilaistani ja odottelimme. Kauan. Hyyvin kauan. Pitää mainita, että metroasemat Tukholmassa on hyvin kauniita, vaikkakin Ruotsalaisia. Selvisimme elossa takaisin laivalle, eri laivalle, mutta laivalle kuitenkin, laivalle, jossa elo oli kuollutta kuin karvapallo, mikä sopi minulle erityisen hyvin. Olen kuitenkin ihminen joka nauttii unesta enemmän kuin oluesta. Päästiin kotiinkin asti, jolloin jokainen meistä alkoi omalla tavallaan valmistautua muutaman viikon päässä häämöttäviin kokeisiin. Minä menin töihin.

Miksi 18 vuotias mies eliö päätyy lapsenvahdiksi? Tämän tarinan alku juontuu useamman vuoden päähän menneisyyteen, tarkemmin sanottuna rippikoulukesään. Tiesin jo ennen hieman surkean leirin loppua, että haluaisin jatkaa seuraavina vuosina isosena seurakunnan toimissa. Miksi tulin tähän päätökseen en tiedä, oliko mieleni vain tehnyt päästä kiusaamaan veljeäni sitten seuraavana vuonna vai kiehtoiko kenties sketsien esittäminen vai muuten vain isoisen asema sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä, mutta sen tiedän, että siihen hommaan olen jäänyt useammaksi vuodeksi.

No isosena olo tietysti vei minut useille leireille ja siinä samalla sitten tutustui ja ystävystyi seurakuntamme nuoriso-ohjaajan kanssa, joka sitten vuoden 2010 syksyllä esitti kysymyksen: Haluaisitko kenties vahtia erästä yksinhuoltajan lasta tänä syksynä? Ja minä tietysti vastasin kyllä, koska en osaa sanoa ei ja olen liian hyvä ihminen kieltäytymään toisten auttamisesta. No eihän siitä kyseisestä hommasta tullut sitten hevonpaskaakaan, mutta eipä se estänyt nuoriso-ohjaajaa etsimästä minulle muita lastenvahtihommia sieltä täältä. Tai no täytyy sanoa, että teksinsestihän hän ei minua lastenvahdiksi nimittänyt sillä kertaa.

Asia oli nimittäin niin, että paikallisen yrittäjäpariskunnan oli vihdoin aika osallistua työelämään kaikenlaisten äitiyslomien jäljiltä ja lapset tarvitsi työntää jonnekkin missä ne pysyisivät hengissä, muttei pakkakunnalla ollut enää paikkoja jäljellä, joten kysytäänpä sitten joltain tietävämmältä, että mistä niitä lastenvahteja sitten oikein sikiää. Soittivat sitten nuoriso-ohjaajalle ja kysyivät, että voisiko hän suosittella lukioikäistä yli 18 vuotiasta nuorukaista lastenvahtihommiin ja kun hän nyt ei muita minun ikäluokkani turjakkeita tuntenut, ehdotti hän automaattisesti minua. Sain sitten soiton eräs harmaa talviaamu, ja minua kysyttiin vahtimaan taas lapsia, kenties koko kesäksi ja mitäpä minä muuta vastaamaan kuin että totta kai.

Oliko peräti risteilyä seuraava aamu, kun jo ajelin kohti kylämme toisella laidalla olevaa kartanonkokoista maalaistaloa vahtimaan kahta lasta, joista toinen oli vilkas ja puhelia, ja toisella vaipat. Vilkas ja puhelias, OK, sille voi puhua ja se ymmärtää, vaipallinen taas tuottaisi ongelmia, kun eihän se oikeen ymmärrä tai osaa mitään sanoa ja vaipatkin aina välillä täyttyivät jostain epämääräisestä. Siitä se sitten lähtikin.

Muutama ensimmäinen päivä menivät mukavasti, kun heillä oli mummo kylässä, joten sain kuitenkin ihan oikeasti jonkinlaista järkevää seuraa, jonka kanssa pystyi jopa käymään keskusteluja. Päivät kuluivat rutiineja seuratessa, vaikkain usein oli usko koetuksella erinäisten kommellusten ja typeryyksien vuoksi. Oli löytänyt myös motivaation, raha, sillä se tulisi tarpeeseen sitten myöhemmin kesällä, mutta siitä lisää sitten myöhemmin. En oikein jaksa ymmärtää miten jaksoin koko kevään ja suurimman osan kesästäkin juosta lasten perässä, mutta niinhän sitä sanotaan, että ihminen on sopeutuvainen eläin ja oppii elämään vaikka kivun kanssa. Kyllä, vertaan lastenvahtimista jatkuvaan kipuun, esimerkiksi päänsärkyyn.