NaNoWriMo Nro: 1

Elikkä alotin tonkin nyt kuitenkin, ja aikas hyvin sain kirjoitettua jopa yli 1667 sanaa parin tunnin sisään, Tämä lasketaan minun logiikalla vielä ensimmäisen päivän työksi , vaikka kello onkin jo vaikka mitä. Kärsikää.

Näin se alkaa:

...ja niin päätinkin sitten kirjoittaa omavuosi2011kerran, kun en kyennyt kehittämään yhtään järkevämpää aihetta puolenyön aikoihin aivojen lyödessä tyhjää pahemman kerran. Mikä tahansa aihehan kelpaisi tarinan kirjoittamiseen mutta sitten tajuaa, että juonen pitäisi jotenkin kantaa hyvinkin pitkän aikaa käymättä turhan tylsäksi tai toistuvaksi, eikä siihen mikä tahansa aihe noin vain pystykkään.

No ja miksi pitää sitten kirjoittaa niin pitkälti? Miksi edes yrittää jotain niin massiivista ja ennen henkilökohtaisesti kokematonta? Pisimpiä kirjoituksia ovat olleet pieneen ikääni mennessä tutkielmat ja muuta vastaavat kouluhöpötykset, niistäkin suurin osa kopioitui suoraan wikipediasta pienillä sanamuunnoksilla varustettuina. Jotta tämän typerryttävän kirjoittamisen syy tulisi selväksi on palattava muutama vuosi ajassa taaksepäin, vuoteen noin kaksituhatta olisikohan se ollut yhdeksän. Saatto se olla kahdeksankin.

Toinen vuosi lukiossa, oma läppäri hurrasi sylissä, syksy oli saapumassa ja minulla oli tylsää. Ei ollu kulunut kauaa siitä, kun olin tehnyt itselleni ihan virallisen Youtube-käyttäjän ja käytimme näitä tunnuksia yhdessä kavereideni kanssa ihan semiaktiivisesti. Lisäsin videoita suosikeiksi, katsoin kavereideni suosikit ja välillä jopa lähetimme viestejä toisillemme, mikä näin jälkikäteen tuntuu kovin turhalle, näimmehän me lähes joka päivä koulussa puhumattakaan Galleria yhteisöstämme ja muista viestimismahdollisuuksista. Kun kerran viestittely mahdollisuus Youtubessa oli, niin pitihän sitä sitten kuitenkin käyttää.

Yhtenä iltana satuin vilkaisemaan erään ystäväni suosimaa videota, jossa teini-ikäinen brittipoika lauleli kahdestaan yksin ”klooninsa” kanssa. Pidin siitä videosta. Aloin tutkia tämän kyseisen pojan muita videoita ja koska olin siihen mennessä pitänyt Youtubea sivustona, josta löytää hauskoja kotivideoita ja musiikkia, en oikein tajunnut miten kaikki toimi ja sekoitin useammankin henkilön täksi brittipojaksi ja hämmästelin, miten hän osasi vähän kaikennäköistä, kunnes tarkkanäköinen veljeni päätti huomauttaa, ettei tuo tyyppi näytä oikeastaan yhtään sille ekalle tyypille, joka lauleli itsensä kanssa siinä typerässä videossa. Aloin sitten seurata brittiä ihan olan takaa oppien samalla miten youtube toimii, eikä aikaakaan, kun kuulin hänen jo puhuvan Nerdfightereistä ja muista videotyypeistä ja jostain tapahtumasta, minne hänet oli pyydetty puhumaan. Enpä olisi arvannut, että ottaisin itsekin osaa vastaavaan tapahtumaan, mutta siitä lisää sitten myöhemmin.

Aloin tutkia mistä ihmeestä se poika nyt sitten puhui ja aloin vajota syvemmälle tähän omituiseen nettikommuuniin, josta tulisi suuri osa elämääni. Aloin seurata muitakin hihhuleita, katsella vanhoja videoita ymmärtääkseni mistä kaikki sisäpiirijutut oikein kumpuavat, ostelin kirjoja ja muita härpäkkeitä, sain ideoita ja virikkeitä.... Rakentelin pilvilinnoja, suunnittelin tekeväni vaikka sun mitä, mutta lähes kaikki, mitä yritin aloittaa jäi tekemättä. Syksy teki taas tuloaan, enkä ollut oikeastaan saavuttanut mitään mitä olin kuvitellu saavuttavani, taas toinen peruskauravuosi takana, tällä mielialalla törmäsinkin sitten Nanowrimoon. NAtional NOvel WRIting MOnth, eli suomalaisittain kansallinen romaaninkirjoituskuukausi. Päämääränä olisi kirjoittaa täysmittainen romaani, 50 000 sanaa kuukauden aikana. Tuhat kuusisataa kuusikymmentä seitsemän sanaa päivässä koko kuukauden ajan. Lueskelin asiasta ja sain monenlaisia neuvoja, kirjoita vaan, elä huolehdi virheistä, anna tulla mitä tulee, suunnittele lennossa ja muuta sen sellaista. Ajattelin, että hienoa, tämähän olisi aikas hyvä organisoitu tapa luoda jotain uutta ja hienoa ja minähän olen hyvä höpöttämään puutaheinää tarvittaessa vaikka tunteja, miten kirjoittaminen nyt muka olisi niin vaikeaa?

Olihan se sitten tosissaan vaikeaa, kun koulu, kirjoitukset ja muuta mukamas tärkeä vei muka aikani. Valettahan se oli, en yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa juonellista potaskaa joka päivä niinkin paljon. Usko katosi ja luovutin ennen puoltaväliä. Pitkälti ennen puoltaväliä. No taas alkoi sitten masentaa, kun oli jälleen jättänyt jotain hienoa tekemättä.

Palataanpa nyt sitten nykyisyyteen, taas on marraskuu ja romaanin kirjoitus on ajankohtaista ja tällä kertaa yritän tosissani. Kuten aina. Nyt ei ole koulua tai muuta vastaavaa viemässä kirjoitusintoa, olen työtön, en opiskele mitään, rahaakaan ei ole, joten en tuhlaa sitä mihinkään uuteen aikaavievään hömpötykseen, kylppärikin on remontissa, joten suihkussakäyntikään ei tule minun ja tarinan väliin ainakaan seuraavaan pariin viikkoon. Elämä on ihanaa. En halua epäonnistua toistamiseen ja siksi kirjoitankin jostain tutummasta aiheesta: Minusta! Helvetin tylsää tekstiähän tästä luultavammin tulee, mutta tulkoot, kuhan jotain tulee.

Tällainen asiahan muuten tulikin mieleeni, viime kerralla alkoi potuttaa, kun en saanut pävittäistä kiintiötä täyteen, mutta eihän se mikään pakko ole joka päivä kirjoittaa sitä 1667 sanaa, se on vaan semmonen järkeä määrä, että tulee kiintiö varmasti täyteen sitten kuun lopussa. Tähän mennessä tosin tekstiä on ilmestynyt noin reilu kuutisensataa sanaa, joten urakka tulee olemaan pitkä, kun meinaa jo nyt sormet olla tunnottomia surkeista kärjistään.

Asiaan.

Vuosikymmen vaihtui kotona ollessa serkun ja veljen kanssa läheisellä pellolla riehuessa. Asiaan liittyi myös ilotulitteita. En muista yksityskohtia vaikken ollutkaan humalassa, toisin kuin ikäiseni ystävät, jotka pitivät uudenvuoden juhlia joista sain kuulla useammankin kerran tulevan vuoden aikana ja joka kerta hiukan kaduin etten ollut mukana. No siis alkuvuosi nyt vaan ei ollut mitenkään hirvittävän mielenkiintoinen. Oli pimeää ja pirun kovat pakkaset, kävin luistelemassa läheisellä koululla ja pelasin jääkiekkoa muutaman kaverin kanssa jos osuttiin samaan aikaan jäälle. Kaivoin myös erääseen lumikasaan miehenmentävän lumilinnan, joka piti sortaa ennen alakoululaisten saapumista, kun joku niistä pikkusista olisi voinut vaikka syöksyä naama edellä kuopan pohjalle ja kuolla. Se oli hieno maja se, meni lapiokin rikki, jonka sitten jouduin korvaamaan. Vuodatin siis sekä verta että kyyneleitä, mutta myös rahaa siihen projektiin.

Projektinahan lumilinna ja luistelu ei tosiaankaan ollut ykkösenä listallani tärkeistä projekteista. Vuosi 2011 oli ja on yhä Abivuoteni lukiossa, mikä tarkoitti, että kevät tulisi olemaan kaikkea muuta paitsi yksinkertainen ja helppo. Kirjoitukset lähestyivät uhkaavasti, kaikennäköinen luokan toiminta oli levällään kuin vaikkapa voi leivän päällä ja tekemistä riitti puoleen ja toiseen. Suunnittelimme abiristeilyä pienen ydikaveripiirini kanssa muun luokan ollessa täysin välinpitämätöntä karjaa asian suhteen. Mietittiin asiat läpi, tehtiin ratkaisuja, soitettiin sinne tänne ja teimme varauksia. Mielipiteitäkin kuunneltiin, mutta satunnainen örinä luokan etupäässä ja jatkuva valitus yleensä kaikesta olemassaolevasta luokan takapäässä oli hyödytöntä asiamme suhteen. Ei se meitä estänyt.

Ennen mitään risteilyjä kuitenkin meidät tuli heittää poies koulusta, että meillä olisi tarpeeksi vapaa-aikaa minkäänlaisen risteilyn suorittamiseen. Perinteisesti abit pukeutuivat mitä typerimmillä tavoilla kertomaan koko koululle surkean kolmivuotisen töppäilynsä tavanomaiset tapahtumat karkin viskelyn lomassa. Tässäkin asiassa oma aloitekyvyttömyyteni oli harmittavan suuressa osassa. Vaikka omaa abiasua oli suunnitellut heti kun oli sellaisen ensi kertaa ihan livenä yläkoulussa nähnyt, en siltikään tehnyt mitään asian eteen. Ikinä. Joten Penkkareita, eli abithusvex päivää edeltävänä iltana kursin jotain kasaan ja oli tyytyväinen valintaani tulevan pakkaspäivän johdosta. Itse en ole oikeastaan koskaan ollut ihminen, joka pitää ylenmääräisestä huomiosta tai turhasta, sieluttomasta huutelusta, joten olisin mielelläni tullut kouluun vielä viimeisen kerran farkuissa ja mukavassa hupparissa, mutta kaverien päällepuskema paine taivutti minutkin tähän perinteeseen. Päivä tuli ja meni ja seuraavana katselin kun veljeni tanssahteli aneeminen ilme kasvoillaan halki liikuntahallin lattian yhdessä pitkäänjatkuneessa perinteesä, jolla ei silläkään ole enää paikkaa nykymaailmassa. Paitsi että se on perinne.

Seuraavan viikon alussa menin tienvarteen odottamaan kyytiä, joka veisi minut Turkuun. Kahdella henkilöautolla ajelimme koko luokan voimin kohti Turkua, josta varaamamme laiva lähtisi lipumaan kohti länsinaapurimme pääkaupunkia. Monen pelottavan ajotunnin jälkeen saavuimme satamaan, missä aloitimme yhden useista odotteluistamme sen matkan aikana. Odotimme viimeistä luokkamme hyljännyttä yksilöä saapuvaksi kapitaalikaupungistamme, odottelimme laivaa pääsyä, odotimme toisiamme laivalla, jotta saisimme iltamme aloitettua jotenkin yhdessä jotta kokisimme jonkilaisen primitiivisen heimohalumme täytetyksi. Ostimme luokan rahoilla juotavaa ja siitä se ilta lähtikin kipuamaan kohti korkeuksia. Enemmän tai vähemmän. Pääsin kuitenkin näkemään hyvinkin omituisia uusia puolia joistakin kanssaeläjistäni lukion ajoilta, lauloin ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa karaokea humalassa laivan baarissa ja pelasin Plants vs. Zombiesin läpi ennen rantautumista. Olin kai yksi sen illan parhaimmista Hopean kuun tulkitsijoista. Ihmiset tanssivat suloisten sanelujeni tahdissa ja siitä on videokuvaa todisteena.

Ruotsi se sitten olikin outo paikka. Siihen ehtikin sitten tutustua sen kahdeksanko tunnin aikana, jonka vietimme maissa odotellessamme illan venettä joka veisi meidät kotiin. Lähdimme liikenteeseen porukalla, joukossa on voimaa ja yksin meidät olisi kaikki vain raiskattu. Hukkasimme muutaman henklön, ostin parit kirjat, söin tähän mennessä parasta hampurilaistani ja odottelimme. Kauan. Hyyvin kauan. Pitää mainita, että metroasemat Tukholmassa on hyvin kauniita, vaikkakin Ruotsalaisia. Selvisimme elossa takaisin laivalle, eri laivalle, mutta laivalle kuitenkin, laivalle, jossa elo oli kuollutta kuin karvapallo, mikä sopi minulle erityisen hyvin. Olen kuitenkin ihminen joka nauttii unesta enemmän kuin oluesta. Päästiin kotiinkin asti, jolloin jokainen meistä alkoi omalla tavallaan valmistautua muutaman viikon päässä häämöttäviin kokeisiin. Minä menin töihin.

Miksi 18 vuotias mies eliö päätyy lapsenvahdiksi? Tämän tarinan alku juontuu useamman vuoden päähän menneisyyteen, tarkemmin sanottuna rippikoulukesään. Tiesin jo ennen hieman surkean leirin loppua, että haluaisin jatkaa seuraavina vuosina isosena seurakunnan toimissa. Miksi tulin tähän päätökseen en tiedä, oliko mieleni vain tehnyt päästä kiusaamaan veljeäni sitten seuraavana vuonna vai kiehtoiko kenties sketsien esittäminen vai muuten vain isoisen asema sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä, mutta sen tiedän, että siihen hommaan olen jäänyt useammaksi vuodeksi.

No isosena olo tietysti vei minut useille leireille ja siinä samalla sitten tutustui ja ystävystyi seurakuntamme nuoriso-ohjaajan kanssa, joka sitten vuoden 2010 syksyllä esitti kysymyksen: Haluaisitko kenties vahtia erästä yksinhuoltajan lasta tänä syksynä? Ja minä tietysti vastasin kyllä, koska en osaa sanoa ei ja olen liian hyvä ihminen kieltäytymään toisten auttamisesta. No eihän siitä kyseisestä hommasta tullut sitten hevonpaskaakaan, mutta eipä se estänyt nuoriso-ohjaajaa etsimästä minulle muita lastenvahtihommia sieltä täältä. Tai no täytyy sanoa, että teksinsestihän hän ei minua lastenvahdiksi nimittänyt sillä kertaa.

Asia oli nimittäin niin, että paikallisen yrittäjäpariskunnan oli vihdoin aika osallistua työelämään kaikenlaisten äitiyslomien jäljiltä ja lapset tarvitsi työntää jonnekkin missä ne pysyisivät hengissä, muttei pakkakunnalla ollut enää paikkoja jäljellä, joten kysytäänpä sitten joltain tietävämmältä, että mistä niitä lastenvahteja sitten oikein sikiää. Soittivat sitten nuoriso-ohjaajalle ja kysyivät, että voisiko hän suosittella lukioikäistä yli 18 vuotiasta nuorukaista lastenvahtihommiin ja kun hän nyt ei muita minun ikäluokkani turjakkeita tuntenut, ehdotti hän automaattisesti minua. Sain sitten soiton eräs harmaa talviaamu, ja minua kysyttiin vahtimaan taas lapsia, kenties koko kesäksi ja mitäpä minä muuta vastaamaan kuin että totta kai.

Oliko peräti risteilyä seuraava aamu, kun jo ajelin kohti kylämme toisella laidalla olevaa kartanonkokoista maalaistaloa vahtimaan kahta lasta, joista toinen oli vilkas ja puhelia, ja toisella vaipat. Vilkas ja puhelias, OK, sille voi puhua ja se ymmärtää, vaipallinen taas tuottaisi ongelmia, kun eihän se oikeen ymmärrä tai osaa mitään sanoa ja vaipatkin aina välillä täyttyivät jostain epämääräisestä. Siitä se sitten lähtikin.

Muutama ensimmäinen päivä menivät mukavasti, kun heillä oli mummo kylässä, joten sain kuitenkin ihan oikeasti jonkinlaista järkevää seuraa, jonka kanssa pystyi jopa käymään keskusteluja. Päivät kuluivat rutiineja seuratessa, vaikkain usein oli usko koetuksella erinäisten kommellusten ja typeryyksien vuoksi. Oli löytänyt myös motivaation, raha, sillä se tulisi tarpeeseen sitten myöhemmin kesällä, mutta siitä lisää sitten myöhemmin. En oikein jaksa ymmärtää miten jaksoin koko kevään ja suurimman osan kesästäkin juosta lasten perässä, mutta niinhän sitä sanotaan, että ihminen on sopeutuvainen eläin ja oppii elämään vaikka kivun kanssa. Kyllä, vertaan lastenvahtimista jatkuvaan kipuun, esimerkiksi päänsärkyyn.