NaNoWriMo Nro.3

Sitten saapuivatkin jo ylioppilaskokeet. Olin saanut viikon vapaata töistä ennen näitä kokeita, jotta voisin lukea niihin sitten ihan olan takaa silloin, mutta koneella istuessahan se viikko taisi kulua, lukeminen oli sitä perinteistä mallia, pikaisesti ja vähän sieltä täältä juuri ennen kokeita. Tai kyllä minä taisin kaikki kirjat ainakin kertaalleen päästä alusta loppuun, mutten ole siitä varma.

Ensimmäisen kevään kokeen aamuna oli taas sellainen, kaikki mikä voi mennä pieleen mitä luultavammin myös menee pieleen-fiilis ja lähdinkin koululle sitten vähän varovaisemmin kuin normaalisti. Kello herättämään aikasemmin, ainakin kertaallensa tarkistin oliko kaikki nyt ihan varmasti mukana ja menin linja-autoakin odottamaan etukäteen. Eikus en, olinkin liikkeellä äitin autolla. Vai olinko omallani? Missäs välissä minä hankinkaan sen oman auton? No oli miten oli jollakin autolla olin liikenteessä ja tulin ihan reilun aikaisin koulullekin, etten vain myöhästyisi yhtään mistään. Ei ne kokeet niin hankalia loppuviimeksi ole, se vaan kun niitä kärvistellään ekana se pari vuotta ihan joka ikisessä mahdollisessa oppiaineessa, niin ne muuttuu vähän elämää isoimmiksi asioiksi. Eikä hirveesti tullu ongelmiakaan kokeen aikana, en kaatanut mehua koepapereiden päälle tai rampannut vessassa tai muutakaan vastaavaa. Tosin jossakin niistä kolmesta kokeesta joissa kävin rikoin jugurttipurkin pohjan kynällä vahingossa ja sen korjailuun meni vähän aikaa ennen kokeen alkua. Paljon jesaria piti liemet sisässä ihan hyvin.

No sitten olikin se homma pois alta ja enää piti vain jännittää tuloksia. Eihän niitä virallisia tuloksia saanut tietää ennen toukokuuta, mutta opettajien suuntaa-antavat arviotkin oli jo ihan tarpeeksi iso asia jännitettäväksi. Sitä sitten pyöri koululla aina vähän väliä hakemassa veljeä ja sen varjolla sitten aina kysäisi opettajienhuoneesta, että olisiko kenties tuloksia valmiina. Kiusallistahan se aina oli, kun käytävällä kävellessä kaikenmaailman pällikersat huuteli kirjoituksien olevan jo ohi ja komensivat poies, vaikkakin leikkimielellä useimmiten. Kyllä se silti hieman potutti kuunnella joka ikinen kerta sama ”hauska” juttu.

Sitten lopulta kun joitakin tuloksia oli valmiina eivät ne juuri yllättäneet, kun en ollu osannut mitään ihmeellisempää odottaa, vaikkakin englannista yritin saada L:ää. Ja enhän mää sitten saanukkaan, mutta ei siihen maailma kaadu. Olin ehkä melko hyvä englannissa noin koulun tasolla, mutta valtakunnallisella tasolla oli paaaaaaljon parempiakin immeisiä.

Ylioppilaskokeiden ja lukion ollessa ohi saimme vihdoin kannettavamme, jotka oli meille syöttinä jaettu koulun puolesta kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin, omaksemme, mikä ainakin minulle oli iso juttu. Kaikennäköistä olisi tehnyt mieli silläkin vehkeellä tehdä, mutta asennuksen esto esti suurimman osan näistä suunnitelmista. Osa onnistui kun vähän kiersi sääntöjä, mutta ne muut mitkä ei onnistuneet potutti eniten. Tosin nyt on veli ja serkku löytäneet vielä lisää eri keinoja kiertää tuon asennusjutun, serkun metodit on vähän pysyvämpiä ratkaisuja ja veljen hienovaraisempia. Serkku meinaan alusti kovalevyn ja asensi siihen semi-laittoman windows 7 kopion, mikä kyllä toimi, muttei ollut oikeastaan lainkaan luotettava. Veli löysi ohjelman, joka ikäänkuin purkaa kaikki asennusohjelmat kuten pakatut tiedostot ja järjesteli tiedostot koneen oikeisiin soppeihin, jotta pelit yms. toimisivat. Sekään ei ihan kaikkiin asennusohjelmiin toiminut, mutta olipahan ainakin toimivampi ratkaisu kuin koneen alustaminen.

Huvittavaahan tässä sitten olikin se, että ei mennyt kuukauttakaan, kun oma koneen yksinkertaisesti lakkasi toimimasta. Katsos, koko lukioaikanani ei koneeni ollut tuottanut pettymystä, toisin kuin erään ystäväni, jonka konetta sai kantaa ATK-vastaavamme luona lähes kuukausittain. Eikä koneen toimivuus suinkaan ollu käyttäjästä kiinni, käytin sitä ihan liikaa, vaadin sen suorituskyvyltä turhan paljon, olin pudottanut sen useamman kerran, astunut sen päälle, seisonut sillä ja tehnyt muitakin kauheuksia, mutta se kuitenkin jaksoi vain painaa päivästä toiseen. Kunnes takuu umpeutui. Sitten se luovutti ja jätti minu tyhjän päälle.

Onnekseni olin saanut tilattua koneeni osina saksasta jokin aika ennen tätä katastrofia, joten minun täytyi vain odottaa reilu viikko ja saisin taas olla ylpeä koneen omistaja. Tai niin minä luulin.

Tilasin koneen tosissaan osina, koska serkkuni oli vuosi tai pari sitten syventynyt tähän tietokoneen kasaukseen ja osasikin tehdä sen melkein unissaan ja koska tiesin, että kasattu kone on lähes poikkeuksetta halvempi tehoon nähden pakettikoneisiin verrattaessa. Varsinkin, kun hintaa pystyi pudottamaan jo valmiiksi kotona ollevilla osilla, kuten näytöllä, kopalla, hiirellä ja muilla vastaavilla. Pyysin serkkuani etsimään minulle hyvät osat sillä ja sillä hinnalla, minkä hän tekikin pelottavan nopeasti, tilasin osat ja jäin odottamaan. Lueskelin samalla myös koneen kasaamisesta teoriassa, jotta olisin mahdollisimman valmis.

No kone sitten saapui vihdoin ja kävin kuin haaskalintu sen kimppuun. Purin laatikot osista ja aloin hommiin. Sain koneen lähes kasattua, mutta pyysin isältäni apua johtojen kiinnittelyssä, kun niitä oli niin paljon ja iskä käytännössä tekee tätä työkseen. Ei vara venettä kaada. Kone oli vihdoin kasassa, iskin sen tulille.... ja mitään ei tapahtunut. Kone lähti kyllä käyntiin, mutta ruutu pysyi tyhjänä. Eikä minkään osan heiluttelu tai paremmin asettelu muuttanut tilannetta, ruutui oli ja pysyi tyhjänä. Ja niin se myös tuli pysymään hyvin pitkän aikaa.

Jälleen kerran toivoton laiskuuteni iski kyntensä peliin, enkä tehnyt läppärin korjaamisen eteen yhtään mitään, enkä pöytäkoneen sen puoleen. Olisin voinut palauttaa emolevyn takaisin, koska uskoimme vian olevan siinä, mutta sekin jäi vain tekemättä niin kauan, kunnes oli jo liian myöhäistä. Portal 2 tuli postista kun olin sen tilannut jo aikoja sitten, muttei ollut sitä huoppuhienoa ja hyvää konetta, jolla sitä pelata. Asennettiin se sitten äitin läppäriin ja täytyy myöntää että Valve on tehnyt hyvää työtä sen pelin kanssa, kun se pyöri älyttömän hyvin sillä äitin ei-peliläppärilläkin ja ihan nätillä grafiikoillakin vielä.

Loppukevät alkoikin sitten olla ihan päivästä toiseen jatkuvaa harmaahkoa arkea. En hirveästi lukenut tuleviin pääsykokeisiin, kun en mukamas ehtinyt työn ohella sitäkään tehdä. Mutta tosissaan työtähän se kevät suurimmalti osaksi oli. Lumet alkoivat sulamaan, aurinko alkoi lämmittää ja kävetä alkoi pikkuhiljaa ilmaantumaan sinne tänne. Rahaakin alkoi kerääntymään ihan mukavasti.

Olikohan se nyt tätä kevättä vai muistanko ihan väärin, jos kerron, että tehtiin kaveriporukalla retki sen viimosen kaverin luo Helsinkiin minne se oli lähtenyt jokin vuosi takaperin. Lähettiin Suonenjoelta junalla Helsinkiä kohti, mikä oli muuten ihan mukava, paitsi opiskelijakorttini oli vanhentunutta mallia oleva, ja jouduin sitten maksamaan täyden hinnan junamatkasta. Viisikymppiä. Ei se nyt niin paljon rahaa ole, mutta silti vähän ketutti. Onnekseni Lukiolaisten liiton päämaja oli sijoitettu Helsinkiin, joten päätin hankkia sen kirotun tarran suoraan sieltä. Ryhdyin hetipaikalla tutkimaan netistä, missä se tukikohta oikein on ja mihin aikaan se on auki ja voiko niitä tarroja hankkia suoraan sieltä. Lopulta sitten ihan soitin sinne liittoon ja sain kuulla käänteentekeviä uutisia. Jonkinlainen serverifiba oli käynyt siellä liiton tukikohdassa mikä oli johtanut henkilötietojen häviämiseen joidenkin jäsenten kohdalla. Eli vaikka tiesin kortin olevan vanha enkä tehnyt mitään sen uusmisen eteen ennen sitä päivää, oli se kuitenkin loppujen lopuksi lukiolaisen liiton syytä, kun olivat minut hävittäneet ja siksi jättäneet lähettämättä korttilaskua. Lähetin sitten tietoni sähköpostin välityksellä, niin yhteystietoni kuin kuitinkin, josta kävi ilmi, että olin aikaisemmin samana päivänä maksanut sen tarrankin. Sitten lähdin liikenteeseen. Ihan yksin. Se saattoi kyllä olla virhe.

Olin katsonut reitin koneelta valmiiksi, miettinyt miltä asemalta jäisin pois metron kyydissä ja niin edespäin, mutta yhtä juttua en ollu ottanu huomioon, omaa järkyttävän surkeaa valikoivaa muistiani. Kun pääsin luultavasti lähelle sitä liiton tukikohtaa, en muistanut yhtään hyödyllistä faktaa sen sijainnista. Kiertelin ja kaartelin ympäriinsä ja yritin soittaakkin sinne, mutta olin ilmeisesti ottanut numeron ylös väärin, kun se ei mihinkään sitä puhelua yhdistänyt, joten mitäs muuta siinä sitten oikein tekisi, minähän luovutin kun kello oli jo niin lähellä sulkeutumisaikaa etten olisi sinne edes luotijunalla kerennyt, vaikka toimisto olisikin ollut van korttelin päässä. Missä se siis ei oikeasti ollut, olisi vain ollut naurettavan ironista jos niin olisi käynyt. Palasin sitten kaverin kämpille nihkeän nuudelipadan äärelle ja olin onnelinen, kun sain vihdoin ruokaa. Olin siis tosiaan etsinyt sitä pirun toimistotukikohtaa reilut pari tuntia.

Tulomatkalla sama homma, turhantarkat konnarit veivät minulta puolisataaeuroa taasiinsa, elin matkusin ihan virallisesti aikuisena. Huvittavaahan tässä oli se, että myöhemmin sain sen tarran haltuuni, eikä minulta ole sen koommin edes vilkaistu opiskelijakortin aitoutta.

Kevääseen osui myös eräs pizzatapaus joka hieman ketutti. Kuten useat tuttavani tietävät, en oikeastaan koskaan osaa sanoa ei silloin kun pitäisi, joten en vastannut silloinkaan kieltävästi, kun minua pyydettiin osallistumaan nuorisodiscon järjestämiseen. Minkäs teet.

No tarinahan siis menee näin, että oli ollut pitkä päivä kaikilla ja nälkäkin alkoin jo olemaan kun olimme hallilla laittamassa paikkoja kuntoon iltaa varten ja porukka lähti hakemaan ruokaa kuka mistäkin. Paikallinen turboturpatantta ja hänen poikaystävänsäkin aikoivat jotain ruokaa hankkia, poikaystävä oli lähdössä kylälle ostamaan pitsaa hänelle ja tyttöystävälleen ja minä häntä pyysin tuomaan pitsan minullekkin, kerroin millaisen pitsan ja sanoin santavani hakupalkkaa, , johon hän huikkasi ”En vitussa”. Jokin aika meni ja hän tuli takaisin tuoden pitsat tiskille ja hävisi samantien jonnekkin teille tietämättömille. Tämä tyttöystävä alkoi sitten syödä omaa pitsaansa, minä seisoin vieressä ja pohdin kuumeisesti, että onko tämä toinen pitsa nyt sitten minulle vai ei. En löytänyt sitä tyyppiä mistään että olisin voinut kysyä ja aikaakin kului parikymmentä minuuttia, jolloin päätin sitten kysäistä tältä tyttöystävältä, että onko tämä pitsa minulle vai ei, johon hän vastasi että en tiedä, kyllä kai. No minä aloin syödä sitä pitsaa. Tarjosin sitä myös muutamille muille, joilla ei ollut ruokaa omasta takaa.

Sitten yht'äkkiä tämä poikaystävä ilmestyy taas jostain ja alkaa ihmetellä, että kuka helvetti oikein syö hänen pitsaansa? No siinä oli kyllä vaikea heittää sitä kenenkään muun syyksi, kun olin siinä pitsan välittömässä läheisyydessä veitsen ja haarukan kanssa. Tämä sitten raivostui ja lähti takaisin siihen suuntaan mistä oli tullutkin, minä menen perässä ja pyytelen anteekse ja tarjoudun ostamaan hänelle uutta pitsaa ja korvaamaan vanhan jo lähes syödyn kappaleen. Loppuilta menikin sitten hieman kiusallisessa hiljaisuudessa aina kun tämä poikaystävä oli paikalla. En kehdannut enää kohdata häntä uudestaan illan aikana, joten tyydyin sujauttamaan kympin setelin hänen autonsa ikkunasta sisään ja lähdin kotiin sitten homman loputtua.

Nyt tässä välissä täytyy sanoa minun puolustuksekseni, että olen asunut kuitenkin veljeni kanssa koko ikäni ja hänellä on kieltämättä vähän huono tapa pyydettäessä vastata aina kieltävästi oli kyseessä mikä tahansa asia, vaikka hän sitten hyvin usein toteuttaa tämän pyynnön tavalla tai toisella. Joskus hän taas ei toteuta, se on ikäänkuin äärimmäisen typerää uhkapeliä, sitä pyytää jotain ja voi olla että sitä saa ja voi olla että ei saa. Oletin siis että kun se poikaystävä, jonka kuitenkin tunsin henkilökohtaisestikin ihan suht hyvin, sanoessaan ”en vitussa” olisi vain laskenut leikkiä, kun se kuitenkin tuli sellaisella ei hostaalilla tavalla. Toisekseen kysyin kenen pitsa se sitten loppujen lopuksi oli ja sain vähän pämääräisen vastauksen, mikä ei kyllä sis tarkoittanut ihan suoraan että se olisi minun. Lisäksi pyysin anteeksi ja tarjouduin maksamaankin pitsan, minkä teinkin tosin vähän typerällä tavalla. Olis kait pitänyt edes kirjoittaa lappu.

Homma ei nimittäin ollut ohi. Tämä turboturpatantta sanoi silloin illan päätteeksi, että meni ihan mukavasti, vaikkei kaikki kuitenkaan sujunut ihan niin hyvin kuin olisi voinut ja että maanantaina pitäisivät oppilaskunnan kokouksen yhteydessä semmosen purkamisen tapahtuman onnistumisesta.

Sain sitten juurikin silloin maanantai-iltana viestin facebookin kautta turoturbatantalta, pitkän vihaisen viestin, jossa kävi ilmi, että he olivat kokouksessa käyneet läpi tämän pitsatapahtuman, kysyneet ketkä kaikki olivat syöneet sitä pitsaa, miten asia hoidetaan kuntoon ja miten minä olin huonosti kasvatettu natsi jolla ei ole lainkaan sosiaalisia kykyjä olla missään tekemisissä ihmiskunnan kanssa.

Jälkeenpäin kuulin eräältä kokoukseen osallistuneelta (itselläni oli kuitenkin töitä), että ”tapahtuman purkaminen” oli kiertoilmaisu ”Haukutaan Miika maan rakoon kahden tunnin aikana, kun se on hirveä ihminen”:lle.

Siitä viestistä kävi siis ilmi, että minä käyttäydyin typerästi, josta oli samaa mieltä, tosin jatko vaikutti hieman paisutellulta. Olin kuulemma röyhkeästi vienyt pitsan eikä minua ole kasvatettu kunnolla arvostamaan muiden omaisuutta ja pitsan syöneet ihmiset olivat tunnustaneet syyllisyytensä ja tarjoutuivat maksamaan oman osuutensa ja miten tämä poikaystävä oli menettänyt uskonsa lukion oppilaskuntaan eikä hän tulisi koskaan osallistumaan tapahtumien järkkäämiseen ja mille helvetin tasolle minut paiskattaisiin mätänemään. Kaikessa totisuudessa lopussa taisi oikeasti olla jotain julkisesta anteeksipyynnöstä.

No miten tuollaiseen viestiin sitten oikein reagoisi? Koko viikonlopun olin paisutellut tapahtumaa päässäni ja olin potenut syyllisyyttä ja kaduin, etten heti samantien vaatinut maksaa pitsaa vaan annoin hänen mennä menojaan ja kaikkea muuta, joten ensimmäisenä tuntui kirjaimellisesti siltä, että vatsasta putosi pohja pois. Ahdistikin hieman.

Mutta sitten hetken päästä ajoin ajatella asiaa rationaalisesti. Tämä kyseinen turboturpatantta on hyvin äärimmäisen absoluuttisen täydellisen itsekeskeinen ihminen. Ne harvat jonka tämän päätyy lukemaan luultavasti tietävät kenestä on kyse jo entuudestaan. Tämän tanta elämänfilosofia on, että vika ei koskaan ole hänessä, vaan ympäristössä. Mitä ikinä tapahtuukin, se on aina jonkun tai jonkin muun vika. Hän on aina oikeassa ja muiden alemman statuksen omaavat ihmiset ovat aina väärässä eikä heidän mielipiteitään kuunnella. Statukset määrittää hän itse omassa loistavuudessaan. Tähän asti minä olin ollut hänen silmissään vähintäänkin samalla statustasolla kuin hänkin, ellen jopa korkeammalla, mitä hän ei kuitenkaan olisi missään tapauksessa pienessä mielessään suostunut myöntämään. Tämä tapaus heittikin minut sitten jonnekkin lepraisen kerjäläisen tasolle.

Hän oli lievästi sanottuna tehnyt kärpäsestä härkäsen. Aloin kirjoittaa hänelle viestiä takaisin. Jälkikäteen kadun hieman sitä, etten tehnyt siitä hyökkäävämpää, mutta kuitenkin muu hänen perheensä on ihan oikeasti mukavaa, vaikkakin omalla tavallaan omituista sakkia, enkä halunnut täysin murjoa suhteitani myös heihin. Tällä tantalla kuitenkin on tapana kääntää etenkin hänen äitinsä puolelleen oli kyse mistä hyvänsä.

Ensinnäkin korjasin pari asiaa hänen viestistään, olin pyytänyt anteeksi ja myös korvannut pitsan vaikkakin tökerösti. Kysyin pitsan omistajuutta häneltä itseltään, eikä hän tuntunut välittävän kenen pitsasta oli kyse aikanaan. Selitin myös taustat ja sanoin, että oli ollut pitkä ja henkisesti vaativa päivä töissä lasten kanssa, olin kuitenkin aloittanut hommat vasta muutama viikko takaperin, eikä aivoni toimineet ihan täydellä höyryllä sinä iltana.

Toisekseen sanoin, etteivät ne muuta pitsaa syöneet olleet tehneet mitään väärää, minä olin tarjonnut heille ruokaa jonka kuvittelin olleen minun, heidän ei pitäisi joutua maksamaan, sillä minä kuitenkin oli jo maksanut pitsan takaisin, korkojen kera.

Kolmanneksi pyysin anteeksi ja toivoin, ettei olisi syntynyt mielipahaa. Toivoin myös, että olisin uskaltanut hoitaa tilanteen samantien kun se oli vielä tuore, mutten ollut sitä tehnyt.

Huomautin myös, ettei tämä poikaystäväkin oli poistunut tilanteesta, vaikka tuolloin yysin anteeksi lukuisia kertoja ja tarjosin sitä rahaa. Niin ja senkin mainitsin, etten ollu oppilaskunnan henkilöstöä lainkaan, eikä hänen tulisi menettää uskoaan sitä kohtaan yhden tapauksen vuoksi.

Lähetin sitten vähintäänkin yhtä pitkän viestin hänelle takaisin ja pian sainkin lähes pahoittelevan viestin takaisinkin, muttei kuitenkaan ihan. Homma oli kuitenkin ok.

Kieltämättä vieläkin tunnen oloni kiusalliseksi hänen läheisyydessään. Sen poikastävän siis, se tantta on naurettava idiootti ja säälin häntä.

Tapauksessa minua eniten hämmästytti se, miten olimme kuitenkin tunteneet toisemme lapsesta saakka, enkä koskaan ollut aiheuttanut hänelle ylimääräistä mielipahaa. Yleensäkin olin ollut kohtelias ja avulias häntä kohtaan, vaikkakin en enää ymmärrä miksi olin koskaan vaivautunut. Oli kuin hän olisi etsimällä etsinyt keinoa lytätä minut hänen silmissään.