NaNoWriMo Nro. 2

Eilen jäi aikalailla tekemättä koko homma, mutta jatkoin tänä aamuna ja tässä onkin sitten reilu 1700 sanaa. Ongelma on näköjään se, ettei toissapäivänä ollut oikein mitään tekemistä, joten tämä vaikutti ihan hyvältä idealta, mutta eilen illalla olikin sitten taas paljon "tekemistä" joten koko homma ei oikein innostanut, mutta nyt taas jaksoi kirjoittaa sitten snekin edestä.

Alku oli kai hankalin. Ajattelin koko ajan, että kokeilen jonkin aikaa miltä tää nyt oikein tuntuu ja voisin sitten lopettaa jos tuntui ettei tää hmma oikeen sujunu, mutta enhän minä kehdannut mitään sanoa kun vaikuttivat niin mukavalta porukalta. Rasittavaahan se oli, kun välillä tekis mieli vähän purkaa mieltään, mutta ne tuntu aina niin naiiveilta vai mitenkäs tuokin sana oikein kirjoitetaan ettei niille kehdannut oikeen avautua. Tai sillai etäisiltä.

Alussa seurasin päivärytmiä ankarasti, varsinkin kun oli se niiden mummo siellä kylässä. Aina kun laitoin nuoremman nukkumaan leikin koko sen noin puolitoistatuntia sen toisen kanssa, kun ei mielellään saanut katsella vain videoita koko päivää, mikä tuntui kuitenkin olevan hyvin yleinen ratkaisu varsinkin isän kohdalla ja se näkyi myös siinä vanhemmassa lapsessa, tuntui ettei sillä oikein pysynyt todellisuus ja TV erossa toisistaan. Mutta sitten vähitellen aloin tajuta, ettei kaikkea tarvitse välttämättä tehdä pilkulleen niinkuin on käsketty, vaan minullakin täytyy olla jotain varaa joustaa eri asioiden kanssa, joten lähes aina kun kumpikaan vahemmista ei ollut kotona pistin ainakin joksikin aikaa videon pyörimään jotta saisin olla rauhassa edes hetken pitkän päivän aikana.

Vanhemmat ne vasta ongelma olivatkin, kun minä olin siihen ikään asti kasvanut siinä uskossa, että lastenvahti vahtii lapsia kun vanhemmat on töissä, posisa kotoa, mutta kertas toinen vanhemmista onkin yrittäjä, onnistuu työt ihan kotoa käsin. Joskus paikalla saattoi olla kolmekin ihmistä minun lisäkseni, jotka olisivat voineet ottaa lapset kontolleen päivän ajaksi, mutta ei, kyllä minut aina sinne tarvittiin jostain kumman syystä. Varsinkin tällaiset päivät olivat hankalimpia motivaation suhteen olo tuli väkisinkin turhaksi ja sitä kuitenkin yritti hoitaa niitä koko ajan, kun sitten tunsi epäonnistuneensa hoitajana, jos jonkun muun piti auttaa lapsia jollain tavalla. No sen kanssa oppi elämään.

Kaiken tämän älyttömyyden ja kokeiisiin mukamas lukemisen ohella kolmaskin asia nousi ajankohtaiseksi, yhteishaku. Oli aika päättää mihin sitä nyt sitten lähtisi opiskelemaan lukion jälkeen mikä tarkoitti lisää lukemista kevään pääsykokeisiin. Minä en oikeastaan jaksanut hirveästi keskittyä koko asiaan, kun oli muutenkin niin hirvittävästi asiaa menossa muutenkin ja ehkä en vain uskaltanut vielä päättää jotain niinkin tärkeää kuin mitä tulisin opiskelemaan seuraavat puolivuosikymmentä. Vähintään.

En kuitenkaan halunnut ihan olla yrittämättä, vaan yht'äkkiä teki mieli mennä opiskelemaan jonnekkin kauemmas, kun oli juurikin se aika vuodesta taas, kun tunsin olevani kodin vanki. Hain Tampereen yliopistoon lukemaan englantia kahteen eri oppihaaraan, enkä mihinkään muualle, kun siinäkin tuntui jo olevan ihan tareeksi lukemista. Muutenkin sitä kuuli kaikkien sanovan, ettei kannata heti lukion päätyttyä lähteä hakemaan mihinkään, vaan pitää pieni tauko opiskelusta ja muusta vastaavasta rastteesta, kaveritkin sanoivat useaan otteeseen, ettei minulla mikään kiire vielä ole, kun armeija painaa kuitenkin päälle ihan kohta.

Kevät olikin sitten sellaista työn, opiskelun ja mökkihöperyyden sekaista sumua vain. Sain kuitenkin ihan oman auton hankittua, kun en muuten olisi oikein töihin päässyt mitenkään järkevästi. Oishan sitä aina voinut iskän kyydillä mennä aamusella, mutta lapsia ei juurikaan tarvinnut hoitaa kuuden maissa aamulla, kun ne ei ole edes hereillä seuraavaan pariin tuntiin, joten se oli poissa laskuista. Olisin aina tietenkin voinut heittää äidin ja tytöt kouluun aamulla ja sitten ajaa hoitamaan niitä kakaroita, mutta sitten olisin taas aina tullut vähän myöhässä ja joutunut lähtemään pois tavallista aikaisemmin tai jättää tytöt kävelemään kotiin. Joten pitihän meille sitten hankkia kolmas auto.

Itse olen aina ajatellut, ettei luonnonsuojelu ole mikään typerä asia ja sen puoleen oli vähän keljua ottaa kolomas auto saman perheen käyttöön, mutta yksinkertainen totuus on, ettei täällä korvessa pysty oikein kulkemaan muulla kuin autolla. Pyörällä kulkeminen on mahdollista, mutta välimatkan on niin naurettavan pitkiä, ettei minusta olisi vahtimaan edes jauhosäkkiä sellaisen matkan jäljiltä, eikä julkiset kulkuvälineetkään kulje kuin peräkylän mumojen perässä. Noh, otan tämänkin ympäristörikkeen takaisin sitten opiskeluaikana, enkä kulje muulla kuin pyörällä paikasta toiseen. Tai julkisilla, aina kun mahdollista.

No miksi minun piti sitten olla töissä?

Siihen on moniakin syitä. Kerroin, kuinka edellisvuonna ei oikein mikään mennyt ihan niin kuin olin kuvitellut, hommat oli jääneet kesken tai täysin tekemättä. Yksi näistä asioista oli matkustus. Keeroin myös siitä brittipojasta, joka kertoi saaneensa kutsun siihen tapahtumaan. No minäkin olin aikeissa lähteä sinne tapahtumaan. Olin varannut lipunkin, mutta kun tapahtuma alkoi lähestyä tein vähenevissä määrin valmisteluja. Suunnittelin kyllä vaikka mitä, mutta loppuviimeksi en varannut lentolippuja, paikkaa jossa yöpyä tai mitään muutakaan. Lähtö hieman pelottikin aikanaan ja kesätyö museolla ei oikein antanut varaa lähteä mihinkään järkevään aikaan, kun koulukin alkoi sitten syksyllä. Joten otin lipusta rahat takaisin ja jäin kotiin möllöttämään. Suunniteltiin myös reilireissua kavereiden kanssa, mutta sekin jäi sitten saavuttamatta aikataulujen yhteensopimattomuuden ja yleisen luovuttamisen takia.

No tänä vuonna sitten tajusin, että tämä on viimeinen mahdollisuus matkustaa yhtään mihinkään. Väliaikaisesti ainakin. Seuraava vuosi menisi armeijassa ja jos onnistuisin jopa saamaan opiskelupaikan sen jälkeen kesät menisivät luultavasti joko opiskelun ohella tai rahaa hankkiessa, joten seuraavat pari vuotta piti ruksia listalta saman tien. Joten varasin jälleen kerran liput tähän tapahtumaan, tällä kertaa aikomuksenani oli päästä amerikkaan asti.

Niin ja olihan tässä vielä eräs toinenkin asia mikä painoi päätökseni taustalla. Kaikki alkoi edellisen vuoden joulukuussa, jolloin youtubessa järjestettiin hyväntekeväisyyskampanja, josta saattoi voittaa erinäisiä Youtubekuuluisuuksien omistamia asioita ja esineitä. Rahat menisivät hyväntekeväisyyteen ja kaikki olisivat onnellisia. No minä päätin osallistua ja ostinkin useamman arvan eri kohteiden perässä ja aloin toivoa parasta. Tuloksien julistaminen tapahtui jokin aika sen jälkeen, mutta en ehtinyt seuraamaan livelähetyksen alkua, joten jäin sitten seuraamaan muiden riemua heidän voittaessaan erinäisiä esineitä. Myöhemmin luin Twitterissä, miten erään kitarahemmon sähkökitaran oli voittanut kuulemma joku suomalainen ja hän onnitteli häntä sitten sitä kautta. Ai että kun minua kerrassaan potutti ajatella, että se ”paras” palkinto osui niin lähelle minua. Suomessa kun ei kuitenkaan hirveästi tietääkseni ole ihmisiä, jotka seuraavat juuri näitä kyseisiä hörhöjä.

Eräänä iltana muutaman päivän kuluttua sain sitten sähköpostiviestin, että olin voittanut tämän kyseisen hörhön kitaran. Hetken vain tuijotin näyttöä epäuskoisena ja valahdin sitten ekstaasiin. En ikinä ole voittanut mitään niin hienoa ja kallista yhtään mistään. Olin seitsemännessä taivaassa.

Lähetin viestin takaisin jossa ilmoitin ottavani palkinnon vastaan ja kiittelin kovasti. Kului sitten pari kuukautta, oli kai helmikuu, kun aloin sitten kysellä tämän palkinnon perään, kun en ollu kuullut siitä yhtään mitään vähään aikaan. Sain piakkoin viestin, jossa he sanoivat kitaran lähteneen jollekkulle, joka sitten lähettäisi kaikki palkinnot eteenpäin. Odotin taas pari kuukautta, kunnes otin yhteyttä suoraan tähän henkilöön ja sain sitten tietää, että kitara oli yhä hänellä, sillä hän oli siirtänyt sen joidenkin perhejuhlien tieltä kellariinsa ja unohtanut sen kokonaan sinne. Pahoitteli kovasti ja sanoi lähettävänsä sen heti kun se vain olisi mahdollista.

Jokin viikko kului, kunnes sain viestin tullista, jossa he ilmoitivat minulle oelvan tullattavaa tavaraa jossain Suomen lounaisrannikolla. Tässä välissä olikin sitten minun vuoroni sössiä. Täytin tullilomakkeen niin hyvin kuin vain suinkin osasin, mutta sain aina takaisin ilmoituksen, että jokin asia oli hieman epäselvä tai muuten vain ihan päin mäntyä. Korjasin korjaamisen perään aina samalla tuloksella, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja soitin asiakaspalveluun, missä he oikein mukavasti auttoivat minua ja kertoivat mitä lukuja tunkisin mihinkäkin kohtaan. Mutta sitten loppuikin aika. En muista tarkalleen miksi, mutta minut tuntien sanoisin, että jätin koko prosessin niin myöhään, että en yksinkertaisesti enää kyennyt hoitamaan vaadittuja paperitöitä ajoissa. He lähettivät paketin takaisin Amerikkaan ja ei aikaakaan, kun sain sähköpostiviestin siltä hemmolta, joka oli unohtanut kitarani kellariinsa. No minä sanoin että tullissa tuli ”joitain ongelmia” ja he olivat lähettäneet sen takaisin. Alettiin miettiä miten asia ratkaistaisiin ja hän kysyi minulta, että lisinko kenties tulossa Amerikkaan lähiaikoina. Ikäänkuin sinne tällainen köyhä opiskelija vain lähtisi tuosta vain. Mutta olin jo päättänyt, että lähden siihen tapahtumaan, joka sattumoisin on tämän kitaran kellariinsa unohtaneen hemmon järjestämä, joten pitemmittä puheitta sovimme tapaavamme siellä sitten ensi kesänä, mutta siitä lisää sitten myöhemmin.

Eli olin töissä jotta saisin rahaa tarpeeksi voidakseni matkustaa Amerikkaan ensi kesänä.

Mutta töissä olemiseen oli useitakin syitä ja tuossa on vasta yksi. Toinen syy juontaa juurensa erääseen harmaaseen talvi-iltaan, kun olin koneellani kuuntelemassa musiikkia Spotifystä. Kahden kappaleen välissä tulikin sitten mainos, jossa kerrottiin baarikoulusta, jossa kuukaudessa kenestä tahansa koulittaisiin baarimikko. Ja nyt jälkeenpäin täytyy kyllä sanoa, etten tiedä mikä hemmetin päähänpisto minuun sitten iski, kun päätin lähteä tälle kurssille sitten syksyllä. Tiesin, että en lähtisi opiskelemaan vielä syksyllä vaikka paikan saisinkin sieltä Tampereelta, joten syksy olisi vielä ihan auki ja tarvitsisin tekemistä. Koulutusta saisi jopa Lontoosta, kaupungista johon olen jo pitkään halunnut matkustaa. Joten aloin säästämään siihenkin sitten rahaa. Että voisin ryhtyä tarvittaessa baarimikoksi. Poika, joka ei oikeastaan edes nauti juomisesta tai baareissa käymisestä.

Niin ja sitten jälleen kerran minulle nyt täysin tuntemattomista syistä halusin ostaa kunnon pöytäkoneen. Muistelisin, että keväällä ilmestyvä Portal 2:lla oli jotain sanomista asiaan, sillä halusin koneen joka voisi pyörittää tätä peliä vaivattomasti, kun olin pitänyt sen pelin ensimmäisestä osasta niin suunnattomasti, mutta minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen kieltämättä melko pihi, enkä nauti rahojen kuluttamisesta mitenkään hirveästi. Tia ollenkaan jos totta puhutaan, joten kokonaan uuden koneen ostaminen yhden pelin takia kuullosti typerältä. Minullahan oli kuitenkin jo kone jonka saisin ihan kohta omakseni ja vaikkei se välttämättä pyörittäisi uusimpia pelejä täydellä teholla, olisi se kuitenkin vallan toimiva vehje siihenkin käytöön. Uusi kone oli kuitenkin suunnitelmissa.

Onneksi myös lakkiaiset olivat tulossa, sillä tiesin, että poikana saisin lähinnä rahaa lahjaksi mikä taasen edesauttaisi matkusteluani. Eli pähkinänkuoressa tarvitsin rahaa Amerikan reissuun, baarikurssille ja uuteen pöytäkoneeseen.

Olin kertomassa miten yhteishaku ja ylioppilaskokeet olivat lähestymässä ennenkuin ajauduin jotenkin poies raiteilta. Kuvittelin, että lukio jotenkin selventäisi ammattihaluni, mutta toisin kävi, olin yhä yhtä hukassa tulevaisuuden suhteen kuin kolme vuotta aikaisemmin kun oli aika hakea amikseen tai lukioon. Kaveritkin olivat hieman haparoiden liikenteessä, yksi halusi eläinlääkäriksi, toinen psykologiksi ja kolmas oli vähän samassa jamassa kuin minäkin, mutta toisin kuin minä, he kaikki hakivat johonkin. Myönnettäkööt, että oli minullakin ja on yhä tietty ajatus mihin tulen hakemaan sitten kun ihan oikeasti uskallan niin tehdä. Näyttelijäksi, opettajaksi tai nuoriso-ohjaajaksi tai vastaavaksi. Näytteljäksi en voinut hakea sinä keväänä, kun yhteishaku olikin eri aikaan kuin muissa laitoksissa ja vaikka vaikutinkin hieman pettyneelle kun sen tajusin ja muille ilmoitin olin kuitenkin salaa onnellinen, että se ovi sulkeutui sille keväälle. Opettajaksi hainkin sinällään, kun sitä englantia päätin lähteä yrittämään, vaikkakin sillä hetkellä en taaskaan halunnut seurata äitini jalanjälkiä, vaan ajattelin ennemminkin suomentaja tai tulkin uraa. Englannin opettajaksi minä olisin kuitenkin päätynyt. Nuoriso-ohjaajaksi en siihen aikaan itse asiassa halunnut, kun ajattelin, että olen saanut tarpeekseni siitäkin hommasta lastenhoidon ja lukemattomien leirien jälkeen, mutta tähän päivään mennessä olen tajunnut, että kaipaan kuitenkin niitä hommia aikas usein.

No tämä pitkään eläinlääkäriksi haluava päätyikin sitten kirjaimellisesti kaikkien shokiksi opikelemaan perämieheksi. Psykologiksi haluava, jonka varasuunnitelma olikin sitten paskakuskismi, päätyi kuitenkin lukemaan hyvinvointiteknologiaa, eli jonkinlainen insinöörihän siitä sitten tulee. Luin muuten lehestä pari päivää sitten huonoja uutisia insinöörien tämänhetkisestä palkkautumisesta, tulvaisuutesi ei ole ruusuinen jos tämä buumi jatkuu. Se kolmas on nyt agrologiaa opettelemassa, enkä vieläkään oikein täysin ymmärrä, että mistä ihmeestä on kyse.

No mutta tämä kaikki ei ole hirveän ajankohtiasta juuri nyt.