Pari puheen puutetta

Tässä taas asia joka ei oikeastaan liity mitenkään juurikaan mihinkään, mutta päätin kerrankin kirjoittaa jonkin satunnaisen ajatuksen ja sitten jatkaa sen pohdiskelua vähän syvemmällekin. Kirjoitin junassa viime sunnuntaina Kajaaniin matkatessa vähän pitemmänkin tekstin aiheesta, mutta se oli kuiva ja turhan esseemäinen, joten tässä homma niinkun pähkinänkuoressa.

Suomen kieli on ihan hieno, joustava ja monipuolinen kieli, mutta siihen pitäisi lisätä ainakin seuraavat kaksi termiä, joista kirjoitan. En siis ole vielä mitään konkreettista termiä kehittänyt kummallekkaan ajatukselle, mutta niiden käyttö ja muu vastaava on jo selvänä ajatuksena päässä.


Tiedättehän, kun noille ruokailuille on vaikka mitä nimiä, aamupala, brunssi, lounas, välipala jne. Ja ne on riittäneet ihan hyvin kautta aikain (No brunssi kyllä lisättiin tietääkseni joskus myöhemmin joidenkin keskieuroopalaisten toimesta, mutta silti) mutta nykypäivän "PIeniä aterioita useasti päivässä" -kulttuuriin pitäisi lisätä vielä yksi termi tuonne noiden joukkoon.

Ruokailun jälkeen yleensä syödään jälkiruoka, jos on syödäkseen ja joku pari tuntia varsinaisen ruokailun jälkeen tapahtuvaa napostelua kutsutaan välipalaksi. Mutta siihen väliin jää semmonen aika, millon syöminen pidetään perinteisesti vähän turhana ja jopa syöpöttelynä, mutta minkäs teet jos on nälkä? Siis semmonen syöminen, mikä tapahtuu liian myöhään ollakseen jälkiruoka, mutta liian aikasin ollakseen välipala. Itse olen laskelmoinut, että noin puolesta tunnista tuntiin välillä tapahtuva ruokailun jälkeen tapahtuva ruokailu tulisi kutsua tällä nimellä, jonka keksin sitten joskus myöhemmin.


Toinen juttu mikä tuli mieleen on sana "kiitos." Istuin junassa, konduktööri tulee vaunuun ja kysyy lippuja, minä ojennan omani, hän leimaa sen ja kiittää. Siinä tuli sitten semmonen tyhmä olo, että miksi ihmeessä se kiittää minua jostakin noin mitättömästä asiasta, joka muutenkin on ihan normijuttu? Totta kai se olisi käynyt järkeen, jos se joutuis yleensä kaivelemaan ne liput matkustajien taskuista tai jotain vastaavaa ja silloin minä oikein kohteliaana ojennan lippuni ihan itse, mutta normaalisti tuo tuntuu vähän liioittelulta.

Tarvittaisiin jokin kiitoksen tapainen sana, jota käytetään juurikin tuollaisissa tilanteissa, joissa joku tekee jotain mikä ei ole varsin kiitettävää, mutta joka kuitenkin vaatii jonkinlaista reagointia toiselta osapuolelta, että molemmat tietävät, että homma on nyt hoidettu. Tai sitten jokin vahvempi kiitossana, semmonen jota käytetään tyyliin sillon kun toinen pelastaa sun henkes, tai tuo jonkin ajatuksellisen yllätyslahjan tai muuten vain on hyvin kohtelias toista kohtaan.


Tämänkin siis kirjoitin toisena apupäivystäjänä aivan liian aikaisin sunnuntai päivänä, joten vetäkää johtopäätökset siitä?

Eipä muuta

Aamuyön ajatuksia

Nyt kello tosiaan on 5:30 päivystäjän pöytään teipatun rannekellon riekaleen mukaan. Toisena apupäivystäjänä toimin tällä hetkellä, mikä kieltämättä on äärimmäisen rasittavaa kahden viikon kiinniolon ainoana yönä, jollonka saisi nukkua jopa kahdeksaan asti aamulla, mutta minkäs teet.

Mulla on mukana kone ja kirja, gonapenaali, vesipullo ja pakinkansi sekä villapaita, koska öisin täällä on melko viileää, varsinkin kun ei pitäisi poistua tämän pöydän äärestä.Virallisestihan tässä ei saisi tehdä yhtään mitään lukuunottamatta tuon kärsineen postimyyntiradion kuuntelua, mutta kukapa sitä viittii tähän aikaan yöstä tulla tarkastamaan että mitä minä teen?

Tässä on nyt tullut mieleen sitten useampikin asia, mutta mistä halusin kirjoittaa tällä kertaa on luonteenlaatu.

Mähän olen kuitenkin introvertti ihminen. Meni jonkin aikaa hyväksyä tämä asia, mutta nyt helpottaa, kun voin avoimesti sanoa, että olen introvertti. Jotenkin pienempänä ja vähän isompanakin häirihti, että tuo veli tuntuu saavan helpommin kavereita ja olevan muutenkin vähän sosiaalisesti ehkä kirjavampi, mutta nyt ymmärrän miksi.

Tosissaan tässä hommassa on montakin asiaa, jotka rasittaa niin henkisesti kuin fyysisestikin, kuten pitkä kesto ja sen hyväksyminen, leirille lähdön vastenmielisyys, vaikka nekin jälkeenpäin on ihan mukavia kokemuksia ja moni muukin asia, mutta itselle ylivoimaisesti isoin homma on tää populan paljous.

Äsken tuossa kun kävelin tarkastamassa nurkkia, ettei täällä nyt kukaan hiiviskele pahanteossa, tuli semmonen omituisen tyytyväinen olo siihen nähden, etten ole saanut nukuttua ihan tarpeeksi ja yhä on vessahädän poikanen, kun en äsken kerennä kävästä. Pelkästään se, että saa olla täällä näennäisesti yksin tuntuu tosi hyvältä.

Normaalistikin viikon paras hetki ei ole se, että pääsen kotiin, vaan se matka sinne, varsinkin se, kun pääsee sinne junaan yksin istumaan, mistä olen kai jo kirjoitellukkin aikasemmin. Niinkun tästä aiheesta varmaan muutenkin, mutta nyt on sen verran väsyneen sekava olo, että väliäkö hällä.

Kouluaikanakin alko olla, että pitemmän päälle alko ottamaan päähän kaikenmaailman kaikki, mutta sieltä pääsi aina kotiin sitten ja siellä sai olla suht rauhassa. Täällä varsinkin nämä kahden viikon kiinniolot alkaa ottaa päähän oikeen olan takaa, kun on niin harvoja hetkiä olla vaan ihan yksinään. Parastahan on päästä saunaan sillon, kun siellä ei ole muita, tai muuten vaan vaikka lähteä lenkille, eikä tarvii puhua tai olla muutenkaan missään tekemisissä muiden kanssa.

Mutta että semmosta. Ehkä mää nyt selviän selväjärkisenä vielä ainakin viikon. Kello on 5:45, eihän tähänkään mennyt kuin vartti. Vielä kaksi tuntia siis :D

Rahhoo

Kohta pitäisikin sitten lähteä takaisin kasarmille viettämään kahta viikkoa enemmän tai vähemmän leiriolosuhteissa, todennäköisesti vähemmän.

Elämä hymyilee sinällään juurikin nyt, kun noista verohommeleista lueskelin, että saan veronpalautusta 680 euroa, mikä on ihan kiva läjä rahaa varsinniin nyt kun rahaa ei mihinkään oikeastaan mene.

Toisaalta taas kun tavasin tuota viikonloppuvapaa-listaa männäviikolla niin ollaankin sitten syntymäpäivänäni kiinni ja vielä jollain leirillä. Vai kerroinko tämänkin jo?

No oli miten oli, ei muuta.

Huoh ja höh

Nyt voin sanoa, etten ole tämän lähempänä hajotusta käynyt. Siis melkein jo hajotti, mutta järki piti tunteet aisoissa.

Ensinnäkin tämä pitempi loma sai taas ajattelemaan syntyjä syviä, lähinnä oli itseasiassa hyvin positiivinen olo kun jutteli yhen tutun kanssa joka oli armeijan lopetellut vuosi takaperin, mutta sitten myöhemmin lueskeltuani karuja faktoja netistä meidän seuraavista parista kuukaudestamme alkoi olo olla masentunut.

Sitten toisekseen oli hirveen rasittavaa lähteä kasarmille tänään, itse asiassa ensimmäistä kertaa oli semmonen olo, ettei tekis mieli lähteä ollenkaan. Meillä on jokin ihmeen leiri tällä viikolla, eikä siitä ole kerrottu oikeen mitään ja tietämättömyys on rasittavaa.

Kolmanneksi aloin taas miettiä, että haluanko sinne RUK:iin vai en. Ensiksi, siis ihan alussa en halunnut missään nimessä, sitten tuli semmonen palava halu sinne ja nyt lähiaikoina on tullu taas semmonen olo, että haluaisin vaan jäädä tänne AUK 2:lle enkä lähteä mihinkään Haminaan RUK:in perässä. Mutta siitä ei pidä huolehtia vielä.

Mistä pitää juurikin nyt huolehtia on se, että koneen akku näyttää viittä minuuttia ja unohdin piuhat kotiin, joten tästä tulee ihan kohta vaan ylimääräistä painoa, ellei jollakulla nyt sitten ole tähän käypästä johtoa.

Henkilökohtainen kyynel.