Nyt voin sanoa, etten ole tämän lähempänä hajotusta käynyt. Siis melkein jo hajotti, mutta järki piti tunteet aisoissa.
Ensinnäkin tämä pitempi loma sai taas ajattelemaan syntyjä syviä, lähinnä oli itseasiassa hyvin positiivinen olo kun jutteli yhen tutun kanssa joka oli armeijan lopetellut vuosi takaperin, mutta sitten myöhemmin lueskeltuani karuja faktoja netistä meidän seuraavista parista kuukaudestamme alkoi olo olla masentunut.
Sitten toisekseen oli hirveen rasittavaa lähteä kasarmille tänään, itse asiassa ensimmäistä kertaa oli semmonen olo, ettei tekis mieli lähteä ollenkaan. Meillä on jokin ihmeen leiri tällä viikolla, eikä siitä ole kerrottu oikeen mitään ja tietämättömyys on rasittavaa.
Kolmanneksi aloin taas miettiä, että haluanko sinne RUK:iin vai en. Ensiksi, siis ihan alussa en halunnut missään nimessä, sitten tuli semmonen palava halu sinne ja nyt lähiaikoina on tullu taas semmonen olo, että haluaisin vaan jäädä tänne AUK 2:lle enkä lähteä mihinkään Haminaan RUK:in perässä. Mutta siitä ei pidä huolehtia vielä.
Mistä pitää juurikin nyt huolehtia on se, että koneen akku näyttää viittä minuuttia ja unohdin piuhat kotiin, joten tästä tulee ihan kohta vaan ylimääräistä painoa, ellei jollakulla nyt sitten ole tähän käypästä johtoa.
Henkilökohtainen kyynel.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti