Kumma miten pienet asiat voi muuttaa muihin asioihin suhtautumisen. Kuten Laikun kanssa lenkillä käyminen, oikein mukavaa ajanvietettä, ja äärimmäisen kaunista, kun on tuollainen kuutamo mitä se nyt tuolla ulkona on, ei tarvinnut lamppua eikä mittään kun näki ihan hyvin.
Mutta sitten kun ajatukset harhailee jonnekkin ihan muualle. Johan alkaa joka kuun heittämä varjo näyttää joltain otukselta. Eikä niitä välillä voi sanoa edes varjoiksi, se on ikäänkuin tiheää pimeyttä. Ja aina joku tuijottaa sieltä takaisin. Kävelin sitten kotiinpäin näissä tunnelmissa ja sitten hirvee pamahus kuuluu. Ei pyssyn pamahus vaan jokin muu, mutta mikä, se kysymys sai tuhat vastausta pään sisällä ennenkun aivot ehti sanoa asiaan sanaakaan. Joku himskatin puu nasahti pois pahaa oloaan pakkasella, eikä se oikeestaan niin kova pamahus ollu, mutta kaiken sen hiljaisuuden keskellä se oli kuin jäinen ruoska joka sivalsi viiltävän kylmän ilman halki. Oisittepa nähny miten Laikku pomppas ilmaan ja kuullu kun hetki sen pamahuksen jälkeen alkoi jostain kaukasuudesta koirat haukkumaan.
Osaako joku sanoa miten saa yöaikaan mitenkään järkevän näköisiä kuvia, kun rasittaa kun on jotain niin upeannäköstä luonnossa kuun valossa, mutta kuvan ottaessa näkee vaan jotain typerää suttua mustan keskellä. Pitäskö käyttää pitempää valotusaikaa vai mitenkä niihin saa semmosen tunnelman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti