Aamuherätys

"MIIKA! Sun pittää heittää meiät koululle!" Oli ensimmäinen asia jonka kuulin ja sisäistin tänään. Nousen nopsasti istuma-asentoon sängyssäni ja huomaan, ettei vasemmassa kädessä ole tuntoa lankaan, vaan se jää roikkumaan elottomana samalla, kun minä ryhdyn etsimään t-paitaa kaapista.

"Miks, mun kädessä ei oo tuntoa." Sanon minä johon Tatu sanoo, että niiden linkkikuski on kuollu, jonka minä otan samantien todesta, kun aivot on vielä suurimmaksi osaksi unessa. Saan sitten ihan oikeankin selityksen, ettei linkki ollut tullut ajallaan ja nyt ne tarttis kyytiä koululle.

Tatu kävelee poies huoneesta ja minä alan etsiskellä muita vaatekappaleita ympäri huonetta. Kävelen rivakasti eteiseen, mistä löydän sekä Tatun että Vilman vaan seisoskelemasta. "No menkää nyt vaikka raapimaan auton ikkunoita puhtaaksi tai jotain!" Tiuskahdan heille samalla etsien ulkokamppeita. Avaimet ja lompakon jätin pitkästä aikaa oman huoneen pöydälle, enkä eteisen kaapin päälle, joten niidenkin paikallistamiseen menee vähän aikaa.

Äkkiä autolle, missä Tatu & Vilma on jo jonkin verran yrittäneet raaputella ikkunaa, huonosti ja huomaa, ettei kumpikaan ole vielä ajanut huonosti raaputetussa autossa, kun jälki on niin huonoa, sitä oppii sitten kun ekaa kertaa lähtee liikenteeseen huonosti raaputetulla autolla, että miten tärkeää on raaputtaa auto kunnolla.

Huomaan sitten auton kellosta, että kello on jo kymmenen yli kaheksa ja ihmettelen ääneen miksei ne tulleet aikasemmin sanomaan. "No myö ooteltiin jos sieltä tulis vaikka taksi niinkun ennenkin, mutta ei tullu tällä kertaa."

No ajan ne sitten ihan ajallaan koululle ja lähen takasinpäin hiljakseen ja nyt oonkin sitten kotona jo koneella kirjoittelemassa ja ihmettelmässä, että mitä ihmettä tänä aamuna oikein tapahtui.

Mulla on iltapäivällä parturi.

Joululahjat

Mikä asia saisi teidät hymyilemään jouluna? Mitä haluaisitte löytää paketista? Elkää sensuroiko ajatuksia, sanokaa mitä mieleen juolahtaa, niin minä parhaani mukaan toteutan toiveenne.

Change?

Where to begin?

It's 3:03 am on Sunday which still counts as Saturday and that's final. Tomorrow arrives only after you wake up. What the hell in keeping me up so late? Well basically everything.

I kept thinking about all the things I should do, things I should have done by now and things I never did. Then I asked myself why, why are thing so bloody complicated? Shortly after I came to a conclusion, I think too much.

Every single night before falling asleep I find myself thinking how tomorrow I'll do this and that and planning what to do and how to do it. Sometimes, like today, I even think what will I say when facing a certain situation, and that's when it hit me. I live my life inside my head. I have almost completely stopped living my life outside my head and computer, I'm not studying, so I don't have that people filled environment with social activities and such, the only time when I'm actually doing something worthwhile is on Thursdays for a couple of hours when I'm at the fire station in rehearsal. There really isn't that much time that I spent with people nowadays, it's more like I'm having these interactions with people inside my head where I go through every possible scenario of how thing could escalate from the given point, but when actually facing this situation in real life it never goes quite the way I planned it.

So I just should stop planning and start doing. But then there's the problem of how to not plan things when your brain is not occupied, like when you're driving alone or trying to fall asleep. What do people do while they have really nothing to do? Do they plan ahead like I do but I' the only one having problem with it?

There has to be a change. Change in the way I live my life. Of course military service will sort me out in a month or so but I want to start the change right now. I have said this before, or should I say I have thought of this before. Almost every night. This time though, I didn't just fall asleep with my head full of ideas and plans that I could forget the morning after, this time I stayed up and thought more and finally wrote this. I mean there isn't that many things you could do in the middle of the night when there are six other people trying to sleep in the same house. But this is definitely a start. Less thought, more action.

That's part of the reason why I changed the name of my blog. No, I'm not going to write everything in English from now on, I just think this is a better name. The previous one only represented the ideal me, this one's a bit more accurate. I don't live in the moment, I think of the moment.

That's about all of it. At least all that I can think of right now, and even this is a bit messed up.

NaNoWriMo Nro.3

Sitten saapuivatkin jo ylioppilaskokeet. Olin saanut viikon vapaata töistä ennen näitä kokeita, jotta voisin lukea niihin sitten ihan olan takaa silloin, mutta koneella istuessahan se viikko taisi kulua, lukeminen oli sitä perinteistä mallia, pikaisesti ja vähän sieltä täältä juuri ennen kokeita. Tai kyllä minä taisin kaikki kirjat ainakin kertaalleen päästä alusta loppuun, mutten ole siitä varma.

Ensimmäisen kevään kokeen aamuna oli taas sellainen, kaikki mikä voi mennä pieleen mitä luultavammin myös menee pieleen-fiilis ja lähdinkin koululle sitten vähän varovaisemmin kuin normaalisti. Kello herättämään aikasemmin, ainakin kertaallensa tarkistin oliko kaikki nyt ihan varmasti mukana ja menin linja-autoakin odottamaan etukäteen. Eikus en, olinkin liikkeellä äitin autolla. Vai olinko omallani? Missäs välissä minä hankinkaan sen oman auton? No oli miten oli jollakin autolla olin liikenteessä ja tulin ihan reilun aikaisin koulullekin, etten vain myöhästyisi yhtään mistään. Ei ne kokeet niin hankalia loppuviimeksi ole, se vaan kun niitä kärvistellään ekana se pari vuotta ihan joka ikisessä mahdollisessa oppiaineessa, niin ne muuttuu vähän elämää isoimmiksi asioiksi. Eikä hirveesti tullu ongelmiakaan kokeen aikana, en kaatanut mehua koepapereiden päälle tai rampannut vessassa tai muutakaan vastaavaa. Tosin jossakin niistä kolmesta kokeesta joissa kävin rikoin jugurttipurkin pohjan kynällä vahingossa ja sen korjailuun meni vähän aikaa ennen kokeen alkua. Paljon jesaria piti liemet sisässä ihan hyvin.

No sitten olikin se homma pois alta ja enää piti vain jännittää tuloksia. Eihän niitä virallisia tuloksia saanut tietää ennen toukokuuta, mutta opettajien suuntaa-antavat arviotkin oli jo ihan tarpeeksi iso asia jännitettäväksi. Sitä sitten pyöri koululla aina vähän väliä hakemassa veljeä ja sen varjolla sitten aina kysäisi opettajienhuoneesta, että olisiko kenties tuloksia valmiina. Kiusallistahan se aina oli, kun käytävällä kävellessä kaikenmaailman pällikersat huuteli kirjoituksien olevan jo ohi ja komensivat poies, vaikkakin leikkimielellä useimmiten. Kyllä se silti hieman potutti kuunnella joka ikinen kerta sama ”hauska” juttu.

Sitten lopulta kun joitakin tuloksia oli valmiina eivät ne juuri yllättäneet, kun en ollu osannut mitään ihmeellisempää odottaa, vaikkakin englannista yritin saada L:ää. Ja enhän mää sitten saanukkaan, mutta ei siihen maailma kaadu. Olin ehkä melko hyvä englannissa noin koulun tasolla, mutta valtakunnallisella tasolla oli paaaaaaljon parempiakin immeisiä.

Ylioppilaskokeiden ja lukion ollessa ohi saimme vihdoin kannettavamme, jotka oli meille syöttinä jaettu koulun puolesta kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin, omaksemme, mikä ainakin minulle oli iso juttu. Kaikennäköistä olisi tehnyt mieli silläkin vehkeellä tehdä, mutta asennuksen esto esti suurimman osan näistä suunnitelmista. Osa onnistui kun vähän kiersi sääntöjä, mutta ne muut mitkä ei onnistuneet potutti eniten. Tosin nyt on veli ja serkku löytäneet vielä lisää eri keinoja kiertää tuon asennusjutun, serkun metodit on vähän pysyvämpiä ratkaisuja ja veljen hienovaraisempia. Serkku meinaan alusti kovalevyn ja asensi siihen semi-laittoman windows 7 kopion, mikä kyllä toimi, muttei ollut oikeastaan lainkaan luotettava. Veli löysi ohjelman, joka ikäänkuin purkaa kaikki asennusohjelmat kuten pakatut tiedostot ja järjesteli tiedostot koneen oikeisiin soppeihin, jotta pelit yms. toimisivat. Sekään ei ihan kaikkiin asennusohjelmiin toiminut, mutta olipahan ainakin toimivampi ratkaisu kuin koneen alustaminen.

Huvittavaahan tässä sitten olikin se, että ei mennyt kuukauttakaan, kun oma koneen yksinkertaisesti lakkasi toimimasta. Katsos, koko lukioaikanani ei koneeni ollut tuottanut pettymystä, toisin kuin erään ystäväni, jonka konetta sai kantaa ATK-vastaavamme luona lähes kuukausittain. Eikä koneen toimivuus suinkaan ollu käyttäjästä kiinni, käytin sitä ihan liikaa, vaadin sen suorituskyvyltä turhan paljon, olin pudottanut sen useamman kerran, astunut sen päälle, seisonut sillä ja tehnyt muitakin kauheuksia, mutta se kuitenkin jaksoi vain painaa päivästä toiseen. Kunnes takuu umpeutui. Sitten se luovutti ja jätti minu tyhjän päälle.

Onnekseni olin saanut tilattua koneeni osina saksasta jokin aika ennen tätä katastrofia, joten minun täytyi vain odottaa reilu viikko ja saisin taas olla ylpeä koneen omistaja. Tai niin minä luulin.

Tilasin koneen tosissaan osina, koska serkkuni oli vuosi tai pari sitten syventynyt tähän tietokoneen kasaukseen ja osasikin tehdä sen melkein unissaan ja koska tiesin, että kasattu kone on lähes poikkeuksetta halvempi tehoon nähden pakettikoneisiin verrattaessa. Varsinkin, kun hintaa pystyi pudottamaan jo valmiiksi kotona ollevilla osilla, kuten näytöllä, kopalla, hiirellä ja muilla vastaavilla. Pyysin serkkuani etsimään minulle hyvät osat sillä ja sillä hinnalla, minkä hän tekikin pelottavan nopeasti, tilasin osat ja jäin odottamaan. Lueskelin samalla myös koneen kasaamisesta teoriassa, jotta olisin mahdollisimman valmis.

No kone sitten saapui vihdoin ja kävin kuin haaskalintu sen kimppuun. Purin laatikot osista ja aloin hommiin. Sain koneen lähes kasattua, mutta pyysin isältäni apua johtojen kiinnittelyssä, kun niitä oli niin paljon ja iskä käytännössä tekee tätä työkseen. Ei vara venettä kaada. Kone oli vihdoin kasassa, iskin sen tulille.... ja mitään ei tapahtunut. Kone lähti kyllä käyntiin, mutta ruutu pysyi tyhjänä. Eikä minkään osan heiluttelu tai paremmin asettelu muuttanut tilannetta, ruutui oli ja pysyi tyhjänä. Ja niin se myös tuli pysymään hyvin pitkän aikaa.

Jälleen kerran toivoton laiskuuteni iski kyntensä peliin, enkä tehnyt läppärin korjaamisen eteen yhtään mitään, enkä pöytäkoneen sen puoleen. Olisin voinut palauttaa emolevyn takaisin, koska uskoimme vian olevan siinä, mutta sekin jäi vain tekemättä niin kauan, kunnes oli jo liian myöhäistä. Portal 2 tuli postista kun olin sen tilannut jo aikoja sitten, muttei ollut sitä huoppuhienoa ja hyvää konetta, jolla sitä pelata. Asennettiin se sitten äitin läppäriin ja täytyy myöntää että Valve on tehnyt hyvää työtä sen pelin kanssa, kun se pyöri älyttömän hyvin sillä äitin ei-peliläppärilläkin ja ihan nätillä grafiikoillakin vielä.

Loppukevät alkoikin sitten olla ihan päivästä toiseen jatkuvaa harmaahkoa arkea. En hirveästi lukenut tuleviin pääsykokeisiin, kun en mukamas ehtinyt työn ohella sitäkään tehdä. Mutta tosissaan työtähän se kevät suurimmalti osaksi oli. Lumet alkoivat sulamaan, aurinko alkoi lämmittää ja kävetä alkoi pikkuhiljaa ilmaantumaan sinne tänne. Rahaakin alkoi kerääntymään ihan mukavasti.

Olikohan se nyt tätä kevättä vai muistanko ihan väärin, jos kerron, että tehtiin kaveriporukalla retki sen viimosen kaverin luo Helsinkiin minne se oli lähtenyt jokin vuosi takaperin. Lähettiin Suonenjoelta junalla Helsinkiä kohti, mikä oli muuten ihan mukava, paitsi opiskelijakorttini oli vanhentunutta mallia oleva, ja jouduin sitten maksamaan täyden hinnan junamatkasta. Viisikymppiä. Ei se nyt niin paljon rahaa ole, mutta silti vähän ketutti. Onnekseni Lukiolaisten liiton päämaja oli sijoitettu Helsinkiin, joten päätin hankkia sen kirotun tarran suoraan sieltä. Ryhdyin hetipaikalla tutkimaan netistä, missä se tukikohta oikein on ja mihin aikaan se on auki ja voiko niitä tarroja hankkia suoraan sieltä. Lopulta sitten ihan soitin sinne liittoon ja sain kuulla käänteentekeviä uutisia. Jonkinlainen serverifiba oli käynyt siellä liiton tukikohdassa mikä oli johtanut henkilötietojen häviämiseen joidenkin jäsenten kohdalla. Eli vaikka tiesin kortin olevan vanha enkä tehnyt mitään sen uusmisen eteen ennen sitä päivää, oli se kuitenkin loppujen lopuksi lukiolaisen liiton syytä, kun olivat minut hävittäneet ja siksi jättäneet lähettämättä korttilaskua. Lähetin sitten tietoni sähköpostin välityksellä, niin yhteystietoni kuin kuitinkin, josta kävi ilmi, että olin aikaisemmin samana päivänä maksanut sen tarrankin. Sitten lähdin liikenteeseen. Ihan yksin. Se saattoi kyllä olla virhe.

Olin katsonut reitin koneelta valmiiksi, miettinyt miltä asemalta jäisin pois metron kyydissä ja niin edespäin, mutta yhtä juttua en ollu ottanu huomioon, omaa järkyttävän surkeaa valikoivaa muistiani. Kun pääsin luultavasti lähelle sitä liiton tukikohtaa, en muistanut yhtään hyödyllistä faktaa sen sijainnista. Kiertelin ja kaartelin ympäriinsä ja yritin soittaakkin sinne, mutta olin ilmeisesti ottanut numeron ylös väärin, kun se ei mihinkään sitä puhelua yhdistänyt, joten mitäs muuta siinä sitten oikein tekisi, minähän luovutin kun kello oli jo niin lähellä sulkeutumisaikaa etten olisi sinne edes luotijunalla kerennyt, vaikka toimisto olisikin ollut van korttelin päässä. Missä se siis ei oikeasti ollut, olisi vain ollut naurettavan ironista jos niin olisi käynyt. Palasin sitten kaverin kämpille nihkeän nuudelipadan äärelle ja olin onnelinen, kun sain vihdoin ruokaa. Olin siis tosiaan etsinyt sitä pirun toimistotukikohtaa reilut pari tuntia.

Tulomatkalla sama homma, turhantarkat konnarit veivät minulta puolisataaeuroa taasiinsa, elin matkusin ihan virallisesti aikuisena. Huvittavaahan tässä oli se, että myöhemmin sain sen tarran haltuuni, eikä minulta ole sen koommin edes vilkaistu opiskelijakortin aitoutta.

Kevääseen osui myös eräs pizzatapaus joka hieman ketutti. Kuten useat tuttavani tietävät, en oikeastaan koskaan osaa sanoa ei silloin kun pitäisi, joten en vastannut silloinkaan kieltävästi, kun minua pyydettiin osallistumaan nuorisodiscon järjestämiseen. Minkäs teet.

No tarinahan siis menee näin, että oli ollut pitkä päivä kaikilla ja nälkäkin alkoin jo olemaan kun olimme hallilla laittamassa paikkoja kuntoon iltaa varten ja porukka lähti hakemaan ruokaa kuka mistäkin. Paikallinen turboturpatantta ja hänen poikaystävänsäkin aikoivat jotain ruokaa hankkia, poikaystävä oli lähdössä kylälle ostamaan pitsaa hänelle ja tyttöystävälleen ja minä häntä pyysin tuomaan pitsan minullekkin, kerroin millaisen pitsan ja sanoin santavani hakupalkkaa, , johon hän huikkasi ”En vitussa”. Jokin aika meni ja hän tuli takaisin tuoden pitsat tiskille ja hävisi samantien jonnekkin teille tietämättömille. Tämä tyttöystävä alkoi sitten syödä omaa pitsaansa, minä seisoin vieressä ja pohdin kuumeisesti, että onko tämä toinen pitsa nyt sitten minulle vai ei. En löytänyt sitä tyyppiä mistään että olisin voinut kysyä ja aikaakin kului parikymmentä minuuttia, jolloin päätin sitten kysäistä tältä tyttöystävältä, että onko tämä pitsa minulle vai ei, johon hän vastasi että en tiedä, kyllä kai. No minä aloin syödä sitä pitsaa. Tarjosin sitä myös muutamille muille, joilla ei ollut ruokaa omasta takaa.

Sitten yht'äkkiä tämä poikaystävä ilmestyy taas jostain ja alkaa ihmetellä, että kuka helvetti oikein syö hänen pitsaansa? No siinä oli kyllä vaikea heittää sitä kenenkään muun syyksi, kun olin siinä pitsan välittömässä läheisyydessä veitsen ja haarukan kanssa. Tämä sitten raivostui ja lähti takaisin siihen suuntaan mistä oli tullutkin, minä menen perässä ja pyytelen anteekse ja tarjoudun ostamaan hänelle uutta pitsaa ja korvaamaan vanhan jo lähes syödyn kappaleen. Loppuilta menikin sitten hieman kiusallisessa hiljaisuudessa aina kun tämä poikaystävä oli paikalla. En kehdannut enää kohdata häntä uudestaan illan aikana, joten tyydyin sujauttamaan kympin setelin hänen autonsa ikkunasta sisään ja lähdin kotiin sitten homman loputtua.

Nyt tässä välissä täytyy sanoa minun puolustuksekseni, että olen asunut kuitenkin veljeni kanssa koko ikäni ja hänellä on kieltämättä vähän huono tapa pyydettäessä vastata aina kieltävästi oli kyseessä mikä tahansa asia, vaikka hän sitten hyvin usein toteuttaa tämän pyynnön tavalla tai toisella. Joskus hän taas ei toteuta, se on ikäänkuin äärimmäisen typerää uhkapeliä, sitä pyytää jotain ja voi olla että sitä saa ja voi olla että ei saa. Oletin siis että kun se poikaystävä, jonka kuitenkin tunsin henkilökohtaisestikin ihan suht hyvin, sanoessaan ”en vitussa” olisi vain laskenut leikkiä, kun se kuitenkin tuli sellaisella ei hostaalilla tavalla. Toisekseen kysyin kenen pitsa se sitten loppujen lopuksi oli ja sain vähän pämääräisen vastauksen, mikä ei kyllä sis tarkoittanut ihan suoraan että se olisi minun. Lisäksi pyysin anteeksi ja tarjouduin maksamaankin pitsan, minkä teinkin tosin vähän typerällä tavalla. Olis kait pitänyt edes kirjoittaa lappu.

Homma ei nimittäin ollut ohi. Tämä turboturpatantta sanoi silloin illan päätteeksi, että meni ihan mukavasti, vaikkei kaikki kuitenkaan sujunut ihan niin hyvin kuin olisi voinut ja että maanantaina pitäisivät oppilaskunnan kokouksen yhteydessä semmosen purkamisen tapahtuman onnistumisesta.

Sain sitten juurikin silloin maanantai-iltana viestin facebookin kautta turoturbatantalta, pitkän vihaisen viestin, jossa kävi ilmi, että he olivat kokouksessa käyneet läpi tämän pitsatapahtuman, kysyneet ketkä kaikki olivat syöneet sitä pitsaa, miten asia hoidetaan kuntoon ja miten minä olin huonosti kasvatettu natsi jolla ei ole lainkaan sosiaalisia kykyjä olla missään tekemisissä ihmiskunnan kanssa.

Jälkeenpäin kuulin eräältä kokoukseen osallistuneelta (itselläni oli kuitenkin töitä), että ”tapahtuman purkaminen” oli kiertoilmaisu ”Haukutaan Miika maan rakoon kahden tunnin aikana, kun se on hirveä ihminen”:lle.

Siitä viestistä kävi siis ilmi, että minä käyttäydyin typerästi, josta oli samaa mieltä, tosin jatko vaikutti hieman paisutellulta. Olin kuulemma röyhkeästi vienyt pitsan eikä minua ole kasvatettu kunnolla arvostamaan muiden omaisuutta ja pitsan syöneet ihmiset olivat tunnustaneet syyllisyytensä ja tarjoutuivat maksamaan oman osuutensa ja miten tämä poikaystävä oli menettänyt uskonsa lukion oppilaskuntaan eikä hän tulisi koskaan osallistumaan tapahtumien järkkäämiseen ja mille helvetin tasolle minut paiskattaisiin mätänemään. Kaikessa totisuudessa lopussa taisi oikeasti olla jotain julkisesta anteeksipyynnöstä.

No miten tuollaiseen viestiin sitten oikein reagoisi? Koko viikonlopun olin paisutellut tapahtumaa päässäni ja olin potenut syyllisyyttä ja kaduin, etten heti samantien vaatinut maksaa pitsaa vaan annoin hänen mennä menojaan ja kaikkea muuta, joten ensimmäisenä tuntui kirjaimellisesti siltä, että vatsasta putosi pohja pois. Ahdistikin hieman.

Mutta sitten hetken päästä ajoin ajatella asiaa rationaalisesti. Tämä kyseinen turboturpatantta on hyvin äärimmäisen absoluuttisen täydellisen itsekeskeinen ihminen. Ne harvat jonka tämän päätyy lukemaan luultavasti tietävät kenestä on kyse jo entuudestaan. Tämän tanta elämänfilosofia on, että vika ei koskaan ole hänessä, vaan ympäristössä. Mitä ikinä tapahtuukin, se on aina jonkun tai jonkin muun vika. Hän on aina oikeassa ja muiden alemman statuksen omaavat ihmiset ovat aina väärässä eikä heidän mielipiteitään kuunnella. Statukset määrittää hän itse omassa loistavuudessaan. Tähän asti minä olin ollut hänen silmissään vähintäänkin samalla statustasolla kuin hänkin, ellen jopa korkeammalla, mitä hän ei kuitenkaan olisi missään tapauksessa pienessä mielessään suostunut myöntämään. Tämä tapaus heittikin minut sitten jonnekkin lepraisen kerjäläisen tasolle.

Hän oli lievästi sanottuna tehnyt kärpäsestä härkäsen. Aloin kirjoittaa hänelle viestiä takaisin. Jälkikäteen kadun hieman sitä, etten tehnyt siitä hyökkäävämpää, mutta kuitenkin muu hänen perheensä on ihan oikeasti mukavaa, vaikkakin omalla tavallaan omituista sakkia, enkä halunnut täysin murjoa suhteitani myös heihin. Tällä tantalla kuitenkin on tapana kääntää etenkin hänen äitinsä puolelleen oli kyse mistä hyvänsä.

Ensinnäkin korjasin pari asiaa hänen viestistään, olin pyytänyt anteeksi ja myös korvannut pitsan vaikkakin tökerösti. Kysyin pitsan omistajuutta häneltä itseltään, eikä hän tuntunut välittävän kenen pitsasta oli kyse aikanaan. Selitin myös taustat ja sanoin, että oli ollut pitkä ja henkisesti vaativa päivä töissä lasten kanssa, olin kuitenkin aloittanut hommat vasta muutama viikko takaperin, eikä aivoni toimineet ihan täydellä höyryllä sinä iltana.

Toisekseen sanoin, etteivät ne muuta pitsaa syöneet olleet tehneet mitään väärää, minä olin tarjonnut heille ruokaa jonka kuvittelin olleen minun, heidän ei pitäisi joutua maksamaan, sillä minä kuitenkin oli jo maksanut pitsan takaisin, korkojen kera.

Kolmanneksi pyysin anteeksi ja toivoin, ettei olisi syntynyt mielipahaa. Toivoin myös, että olisin uskaltanut hoitaa tilanteen samantien kun se oli vielä tuore, mutten ollut sitä tehnyt.

Huomautin myös, ettei tämä poikaystäväkin oli poistunut tilanteesta, vaikka tuolloin yysin anteeksi lukuisia kertoja ja tarjosin sitä rahaa. Niin ja senkin mainitsin, etten ollu oppilaskunnan henkilöstöä lainkaan, eikä hänen tulisi menettää uskoaan sitä kohtaan yhden tapauksen vuoksi.

Lähetin sitten vähintäänkin yhtä pitkän viestin hänelle takaisin ja pian sainkin lähes pahoittelevan viestin takaisinkin, muttei kuitenkaan ihan. Homma oli kuitenkin ok.

Kieltämättä vieläkin tunnen oloni kiusalliseksi hänen läheisyydessään. Sen poikastävän siis, se tantta on naurettava idiootti ja säälin häntä.

Tapauksessa minua eniten hämmästytti se, miten olimme kuitenkin tunteneet toisemme lapsesta saakka, enkä koskaan ollut aiheuttanut hänelle ylimääräistä mielipahaa. Yleensäkin olin ollut kohtelias ja avulias häntä kohtaan, vaikkakin en enää ymmärrä miksi olin koskaan vaivautunut. Oli kuin hän olisi etsimällä etsinyt keinoa lytätä minut hänen silmissään.

NaNoWriMo Nro. 2

Eilen jäi aikalailla tekemättä koko homma, mutta jatkoin tänä aamuna ja tässä onkin sitten reilu 1700 sanaa. Ongelma on näköjään se, ettei toissapäivänä ollut oikein mitään tekemistä, joten tämä vaikutti ihan hyvältä idealta, mutta eilen illalla olikin sitten taas paljon "tekemistä" joten koko homma ei oikein innostanut, mutta nyt taas jaksoi kirjoittaa sitten snekin edestä.

Alku oli kai hankalin. Ajattelin koko ajan, että kokeilen jonkin aikaa miltä tää nyt oikein tuntuu ja voisin sitten lopettaa jos tuntui ettei tää hmma oikeen sujunu, mutta enhän minä kehdannut mitään sanoa kun vaikuttivat niin mukavalta porukalta. Rasittavaahan se oli, kun välillä tekis mieli vähän purkaa mieltään, mutta ne tuntu aina niin naiiveilta vai mitenkäs tuokin sana oikein kirjoitetaan ettei niille kehdannut oikeen avautua. Tai sillai etäisiltä.

Alussa seurasin päivärytmiä ankarasti, varsinkin kun oli se niiden mummo siellä kylässä. Aina kun laitoin nuoremman nukkumaan leikin koko sen noin puolitoistatuntia sen toisen kanssa, kun ei mielellään saanut katsella vain videoita koko päivää, mikä tuntui kuitenkin olevan hyvin yleinen ratkaisu varsinkin isän kohdalla ja se näkyi myös siinä vanhemmassa lapsessa, tuntui ettei sillä oikein pysynyt todellisuus ja TV erossa toisistaan. Mutta sitten vähitellen aloin tajuta, ettei kaikkea tarvitse välttämättä tehdä pilkulleen niinkuin on käsketty, vaan minullakin täytyy olla jotain varaa joustaa eri asioiden kanssa, joten lähes aina kun kumpikaan vahemmista ei ollut kotona pistin ainakin joksikin aikaa videon pyörimään jotta saisin olla rauhassa edes hetken pitkän päivän aikana.

Vanhemmat ne vasta ongelma olivatkin, kun minä olin siihen ikään asti kasvanut siinä uskossa, että lastenvahti vahtii lapsia kun vanhemmat on töissä, posisa kotoa, mutta kertas toinen vanhemmista onkin yrittäjä, onnistuu työt ihan kotoa käsin. Joskus paikalla saattoi olla kolmekin ihmistä minun lisäkseni, jotka olisivat voineet ottaa lapset kontolleen päivän ajaksi, mutta ei, kyllä minut aina sinne tarvittiin jostain kumman syystä. Varsinkin tällaiset päivät olivat hankalimpia motivaation suhteen olo tuli väkisinkin turhaksi ja sitä kuitenkin yritti hoitaa niitä koko ajan, kun sitten tunsi epäonnistuneensa hoitajana, jos jonkun muun piti auttaa lapsia jollain tavalla. No sen kanssa oppi elämään.

Kaiken tämän älyttömyyden ja kokeiisiin mukamas lukemisen ohella kolmaskin asia nousi ajankohtaiseksi, yhteishaku. Oli aika päättää mihin sitä nyt sitten lähtisi opiskelemaan lukion jälkeen mikä tarkoitti lisää lukemista kevään pääsykokeisiin. Minä en oikeastaan jaksanut hirveästi keskittyä koko asiaan, kun oli muutenkin niin hirvittävästi asiaa menossa muutenkin ja ehkä en vain uskaltanut vielä päättää jotain niinkin tärkeää kuin mitä tulisin opiskelemaan seuraavat puolivuosikymmentä. Vähintään.

En kuitenkaan halunnut ihan olla yrittämättä, vaan yht'äkkiä teki mieli mennä opiskelemaan jonnekkin kauemmas, kun oli juurikin se aika vuodesta taas, kun tunsin olevani kodin vanki. Hain Tampereen yliopistoon lukemaan englantia kahteen eri oppihaaraan, enkä mihinkään muualle, kun siinäkin tuntui jo olevan ihan tareeksi lukemista. Muutenkin sitä kuuli kaikkien sanovan, ettei kannata heti lukion päätyttyä lähteä hakemaan mihinkään, vaan pitää pieni tauko opiskelusta ja muusta vastaavasta rastteesta, kaveritkin sanoivat useaan otteeseen, ettei minulla mikään kiire vielä ole, kun armeija painaa kuitenkin päälle ihan kohta.

Kevät olikin sitten sellaista työn, opiskelun ja mökkihöperyyden sekaista sumua vain. Sain kuitenkin ihan oman auton hankittua, kun en muuten olisi oikein töihin päässyt mitenkään järkevästi. Oishan sitä aina voinut iskän kyydillä mennä aamusella, mutta lapsia ei juurikaan tarvinnut hoitaa kuuden maissa aamulla, kun ne ei ole edes hereillä seuraavaan pariin tuntiin, joten se oli poissa laskuista. Olisin aina tietenkin voinut heittää äidin ja tytöt kouluun aamulla ja sitten ajaa hoitamaan niitä kakaroita, mutta sitten olisin taas aina tullut vähän myöhässä ja joutunut lähtemään pois tavallista aikaisemmin tai jättää tytöt kävelemään kotiin. Joten pitihän meille sitten hankkia kolmas auto.

Itse olen aina ajatellut, ettei luonnonsuojelu ole mikään typerä asia ja sen puoleen oli vähän keljua ottaa kolomas auto saman perheen käyttöön, mutta yksinkertainen totuus on, ettei täällä korvessa pysty oikein kulkemaan muulla kuin autolla. Pyörällä kulkeminen on mahdollista, mutta välimatkan on niin naurettavan pitkiä, ettei minusta olisi vahtimaan edes jauhosäkkiä sellaisen matkan jäljiltä, eikä julkiset kulkuvälineetkään kulje kuin peräkylän mumojen perässä. Noh, otan tämänkin ympäristörikkeen takaisin sitten opiskeluaikana, enkä kulje muulla kuin pyörällä paikasta toiseen. Tai julkisilla, aina kun mahdollista.

No miksi minun piti sitten olla töissä?

Siihen on moniakin syitä. Kerroin, kuinka edellisvuonna ei oikein mikään mennyt ihan niin kuin olin kuvitellut, hommat oli jääneet kesken tai täysin tekemättä. Yksi näistä asioista oli matkustus. Keeroin myös siitä brittipojasta, joka kertoi saaneensa kutsun siihen tapahtumaan. No minäkin olin aikeissa lähteä sinne tapahtumaan. Olin varannut lipunkin, mutta kun tapahtuma alkoi lähestyä tein vähenevissä määrin valmisteluja. Suunnittelin kyllä vaikka mitä, mutta loppuviimeksi en varannut lentolippuja, paikkaa jossa yöpyä tai mitään muutakaan. Lähtö hieman pelottikin aikanaan ja kesätyö museolla ei oikein antanut varaa lähteä mihinkään järkevään aikaan, kun koulukin alkoi sitten syksyllä. Joten otin lipusta rahat takaisin ja jäin kotiin möllöttämään. Suunniteltiin myös reilireissua kavereiden kanssa, mutta sekin jäi sitten saavuttamatta aikataulujen yhteensopimattomuuden ja yleisen luovuttamisen takia.

No tänä vuonna sitten tajusin, että tämä on viimeinen mahdollisuus matkustaa yhtään mihinkään. Väliaikaisesti ainakin. Seuraava vuosi menisi armeijassa ja jos onnistuisin jopa saamaan opiskelupaikan sen jälkeen kesät menisivät luultavasti joko opiskelun ohella tai rahaa hankkiessa, joten seuraavat pari vuotta piti ruksia listalta saman tien. Joten varasin jälleen kerran liput tähän tapahtumaan, tällä kertaa aikomuksenani oli päästä amerikkaan asti.

Niin ja olihan tässä vielä eräs toinenkin asia mikä painoi päätökseni taustalla. Kaikki alkoi edellisen vuoden joulukuussa, jolloin youtubessa järjestettiin hyväntekeväisyyskampanja, josta saattoi voittaa erinäisiä Youtubekuuluisuuksien omistamia asioita ja esineitä. Rahat menisivät hyväntekeväisyyteen ja kaikki olisivat onnellisia. No minä päätin osallistua ja ostinkin useamman arvan eri kohteiden perässä ja aloin toivoa parasta. Tuloksien julistaminen tapahtui jokin aika sen jälkeen, mutta en ehtinyt seuraamaan livelähetyksen alkua, joten jäin sitten seuraamaan muiden riemua heidän voittaessaan erinäisiä esineitä. Myöhemmin luin Twitterissä, miten erään kitarahemmon sähkökitaran oli voittanut kuulemma joku suomalainen ja hän onnitteli häntä sitten sitä kautta. Ai että kun minua kerrassaan potutti ajatella, että se ”paras” palkinto osui niin lähelle minua. Suomessa kun ei kuitenkaan hirveästi tietääkseni ole ihmisiä, jotka seuraavat juuri näitä kyseisiä hörhöjä.

Eräänä iltana muutaman päivän kuluttua sain sitten sähköpostiviestin, että olin voittanut tämän kyseisen hörhön kitaran. Hetken vain tuijotin näyttöä epäuskoisena ja valahdin sitten ekstaasiin. En ikinä ole voittanut mitään niin hienoa ja kallista yhtään mistään. Olin seitsemännessä taivaassa.

Lähetin viestin takaisin jossa ilmoitin ottavani palkinnon vastaan ja kiittelin kovasti. Kului sitten pari kuukautta, oli kai helmikuu, kun aloin sitten kysellä tämän palkinnon perään, kun en ollu kuullut siitä yhtään mitään vähään aikaan. Sain piakkoin viestin, jossa he sanoivat kitaran lähteneen jollekkulle, joka sitten lähettäisi kaikki palkinnot eteenpäin. Odotin taas pari kuukautta, kunnes otin yhteyttä suoraan tähän henkilöön ja sain sitten tietää, että kitara oli yhä hänellä, sillä hän oli siirtänyt sen joidenkin perhejuhlien tieltä kellariinsa ja unohtanut sen kokonaan sinne. Pahoitteli kovasti ja sanoi lähettävänsä sen heti kun se vain olisi mahdollista.

Jokin viikko kului, kunnes sain viestin tullista, jossa he ilmoitivat minulle oelvan tullattavaa tavaraa jossain Suomen lounaisrannikolla. Tässä välissä olikin sitten minun vuoroni sössiä. Täytin tullilomakkeen niin hyvin kuin vain suinkin osasin, mutta sain aina takaisin ilmoituksen, että jokin asia oli hieman epäselvä tai muuten vain ihan päin mäntyä. Korjasin korjaamisen perään aina samalla tuloksella, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja soitin asiakaspalveluun, missä he oikein mukavasti auttoivat minua ja kertoivat mitä lukuja tunkisin mihinkäkin kohtaan. Mutta sitten loppuikin aika. En muista tarkalleen miksi, mutta minut tuntien sanoisin, että jätin koko prosessin niin myöhään, että en yksinkertaisesti enää kyennyt hoitamaan vaadittuja paperitöitä ajoissa. He lähettivät paketin takaisin Amerikkaan ja ei aikaakaan, kun sain sähköpostiviestin siltä hemmolta, joka oli unohtanut kitarani kellariinsa. No minä sanoin että tullissa tuli ”joitain ongelmia” ja he olivat lähettäneet sen takaisin. Alettiin miettiä miten asia ratkaistaisiin ja hän kysyi minulta, että lisinko kenties tulossa Amerikkaan lähiaikoina. Ikäänkuin sinne tällainen köyhä opiskelija vain lähtisi tuosta vain. Mutta olin jo päättänyt, että lähden siihen tapahtumaan, joka sattumoisin on tämän kitaran kellariinsa unohtaneen hemmon järjestämä, joten pitemmittä puheitta sovimme tapaavamme siellä sitten ensi kesänä, mutta siitä lisää sitten myöhemmin.

Eli olin töissä jotta saisin rahaa tarpeeksi voidakseni matkustaa Amerikkaan ensi kesänä.

Mutta töissä olemiseen oli useitakin syitä ja tuossa on vasta yksi. Toinen syy juontaa juurensa erääseen harmaaseen talvi-iltaan, kun olin koneellani kuuntelemassa musiikkia Spotifystä. Kahden kappaleen välissä tulikin sitten mainos, jossa kerrottiin baarikoulusta, jossa kuukaudessa kenestä tahansa koulittaisiin baarimikko. Ja nyt jälkeenpäin täytyy kyllä sanoa, etten tiedä mikä hemmetin päähänpisto minuun sitten iski, kun päätin lähteä tälle kurssille sitten syksyllä. Tiesin, että en lähtisi opiskelemaan vielä syksyllä vaikka paikan saisinkin sieltä Tampereelta, joten syksy olisi vielä ihan auki ja tarvitsisin tekemistä. Koulutusta saisi jopa Lontoosta, kaupungista johon olen jo pitkään halunnut matkustaa. Joten aloin säästämään siihenkin sitten rahaa. Että voisin ryhtyä tarvittaessa baarimikoksi. Poika, joka ei oikeastaan edes nauti juomisesta tai baareissa käymisestä.

Niin ja sitten jälleen kerran minulle nyt täysin tuntemattomista syistä halusin ostaa kunnon pöytäkoneen. Muistelisin, että keväällä ilmestyvä Portal 2:lla oli jotain sanomista asiaan, sillä halusin koneen joka voisi pyörittää tätä peliä vaivattomasti, kun olin pitänyt sen pelin ensimmäisestä osasta niin suunnattomasti, mutta minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen kieltämättä melko pihi, enkä nauti rahojen kuluttamisesta mitenkään hirveästi. Tia ollenkaan jos totta puhutaan, joten kokonaan uuden koneen ostaminen yhden pelin takia kuullosti typerältä. Minullahan oli kuitenkin jo kone jonka saisin ihan kohta omakseni ja vaikkei se välttämättä pyörittäisi uusimpia pelejä täydellä teholla, olisi se kuitenkin vallan toimiva vehje siihenkin käytöön. Uusi kone oli kuitenkin suunnitelmissa.

Onneksi myös lakkiaiset olivat tulossa, sillä tiesin, että poikana saisin lähinnä rahaa lahjaksi mikä taasen edesauttaisi matkusteluani. Eli pähkinänkuoressa tarvitsin rahaa Amerikan reissuun, baarikurssille ja uuteen pöytäkoneeseen.

Olin kertomassa miten yhteishaku ja ylioppilaskokeet olivat lähestymässä ennenkuin ajauduin jotenkin poies raiteilta. Kuvittelin, että lukio jotenkin selventäisi ammattihaluni, mutta toisin kävi, olin yhä yhtä hukassa tulevaisuuden suhteen kuin kolme vuotta aikaisemmin kun oli aika hakea amikseen tai lukioon. Kaveritkin olivat hieman haparoiden liikenteessä, yksi halusi eläinlääkäriksi, toinen psykologiksi ja kolmas oli vähän samassa jamassa kuin minäkin, mutta toisin kuin minä, he kaikki hakivat johonkin. Myönnettäkööt, että oli minullakin ja on yhä tietty ajatus mihin tulen hakemaan sitten kun ihan oikeasti uskallan niin tehdä. Näyttelijäksi, opettajaksi tai nuoriso-ohjaajaksi tai vastaavaksi. Näytteljäksi en voinut hakea sinä keväänä, kun yhteishaku olikin eri aikaan kuin muissa laitoksissa ja vaikka vaikutinkin hieman pettyneelle kun sen tajusin ja muille ilmoitin olin kuitenkin salaa onnellinen, että se ovi sulkeutui sille keväälle. Opettajaksi hainkin sinällään, kun sitä englantia päätin lähteä yrittämään, vaikkakin sillä hetkellä en taaskaan halunnut seurata äitini jalanjälkiä, vaan ajattelin ennemminkin suomentaja tai tulkin uraa. Englannin opettajaksi minä olisin kuitenkin päätynyt. Nuoriso-ohjaajaksi en siihen aikaan itse asiassa halunnut, kun ajattelin, että olen saanut tarpeekseni siitäkin hommasta lastenhoidon ja lukemattomien leirien jälkeen, mutta tähän päivään mennessä olen tajunnut, että kaipaan kuitenkin niitä hommia aikas usein.

No tämä pitkään eläinlääkäriksi haluava päätyikin sitten kirjaimellisesti kaikkien shokiksi opikelemaan perämieheksi. Psykologiksi haluava, jonka varasuunnitelma olikin sitten paskakuskismi, päätyi kuitenkin lukemaan hyvinvointiteknologiaa, eli jonkinlainen insinöörihän siitä sitten tulee. Luin muuten lehestä pari päivää sitten huonoja uutisia insinöörien tämänhetkisestä palkkautumisesta, tulvaisuutesi ei ole ruusuinen jos tämä buumi jatkuu. Se kolmas on nyt agrologiaa opettelemassa, enkä vieläkään oikein täysin ymmärrä, että mistä ihmeestä on kyse.

No mutta tämä kaikki ei ole hirveän ajankohtiasta juuri nyt.

NaNoWriMo Nro: 1

Elikkä alotin tonkin nyt kuitenkin, ja aikas hyvin sain kirjoitettua jopa yli 1667 sanaa parin tunnin sisään, Tämä lasketaan minun logiikalla vielä ensimmäisen päivän työksi , vaikka kello onkin jo vaikka mitä. Kärsikää.

Näin se alkaa:

...ja niin päätinkin sitten kirjoittaa omavuosi2011kerran, kun en kyennyt kehittämään yhtään järkevämpää aihetta puolenyön aikoihin aivojen lyödessä tyhjää pahemman kerran. Mikä tahansa aihehan kelpaisi tarinan kirjoittamiseen mutta sitten tajuaa, että juonen pitäisi jotenkin kantaa hyvinkin pitkän aikaa käymättä turhan tylsäksi tai toistuvaksi, eikä siihen mikä tahansa aihe noin vain pystykkään.

No ja miksi pitää sitten kirjoittaa niin pitkälti? Miksi edes yrittää jotain niin massiivista ja ennen henkilökohtaisesti kokematonta? Pisimpiä kirjoituksia ovat olleet pieneen ikääni mennessä tutkielmat ja muuta vastaavat kouluhöpötykset, niistäkin suurin osa kopioitui suoraan wikipediasta pienillä sanamuunnoksilla varustettuina. Jotta tämän typerryttävän kirjoittamisen syy tulisi selväksi on palattava muutama vuosi ajassa taaksepäin, vuoteen noin kaksituhatta olisikohan se ollut yhdeksän. Saatto se olla kahdeksankin.

Toinen vuosi lukiossa, oma läppäri hurrasi sylissä, syksy oli saapumassa ja minulla oli tylsää. Ei ollu kulunut kauaa siitä, kun olin tehnyt itselleni ihan virallisen Youtube-käyttäjän ja käytimme näitä tunnuksia yhdessä kavereideni kanssa ihan semiaktiivisesti. Lisäsin videoita suosikeiksi, katsoin kavereideni suosikit ja välillä jopa lähetimme viestejä toisillemme, mikä näin jälkikäteen tuntuu kovin turhalle, näimmehän me lähes joka päivä koulussa puhumattakaan Galleria yhteisöstämme ja muista viestimismahdollisuuksista. Kun kerran viestittely mahdollisuus Youtubessa oli, niin pitihän sitä sitten kuitenkin käyttää.

Yhtenä iltana satuin vilkaisemaan erään ystäväni suosimaa videota, jossa teini-ikäinen brittipoika lauleli kahdestaan yksin ”klooninsa” kanssa. Pidin siitä videosta. Aloin tutkia tämän kyseisen pojan muita videoita ja koska olin siihen mennessä pitänyt Youtubea sivustona, josta löytää hauskoja kotivideoita ja musiikkia, en oikein tajunnut miten kaikki toimi ja sekoitin useammankin henkilön täksi brittipojaksi ja hämmästelin, miten hän osasi vähän kaikennäköistä, kunnes tarkkanäköinen veljeni päätti huomauttaa, ettei tuo tyyppi näytä oikeastaan yhtään sille ekalle tyypille, joka lauleli itsensä kanssa siinä typerässä videossa. Aloin sitten seurata brittiä ihan olan takaa oppien samalla miten youtube toimii, eikä aikaakaan, kun kuulin hänen jo puhuvan Nerdfightereistä ja muista videotyypeistä ja jostain tapahtumasta, minne hänet oli pyydetty puhumaan. Enpä olisi arvannut, että ottaisin itsekin osaa vastaavaan tapahtumaan, mutta siitä lisää sitten myöhemmin.

Aloin tutkia mistä ihmeestä se poika nyt sitten puhui ja aloin vajota syvemmälle tähän omituiseen nettikommuuniin, josta tulisi suuri osa elämääni. Aloin seurata muitakin hihhuleita, katsella vanhoja videoita ymmärtääkseni mistä kaikki sisäpiirijutut oikein kumpuavat, ostelin kirjoja ja muita härpäkkeitä, sain ideoita ja virikkeitä.... Rakentelin pilvilinnoja, suunnittelin tekeväni vaikka sun mitä, mutta lähes kaikki, mitä yritin aloittaa jäi tekemättä. Syksy teki taas tuloaan, enkä ollut oikeastaan saavuttanut mitään mitä olin kuvitellu saavuttavani, taas toinen peruskauravuosi takana, tällä mielialalla törmäsinkin sitten Nanowrimoon. NAtional NOvel WRIting MOnth, eli suomalaisittain kansallinen romaaninkirjoituskuukausi. Päämääränä olisi kirjoittaa täysmittainen romaani, 50 000 sanaa kuukauden aikana. Tuhat kuusisataa kuusikymmentä seitsemän sanaa päivässä koko kuukauden ajan. Lueskelin asiasta ja sain monenlaisia neuvoja, kirjoita vaan, elä huolehdi virheistä, anna tulla mitä tulee, suunnittele lennossa ja muuta sen sellaista. Ajattelin, että hienoa, tämähän olisi aikas hyvä organisoitu tapa luoda jotain uutta ja hienoa ja minähän olen hyvä höpöttämään puutaheinää tarvittaessa vaikka tunteja, miten kirjoittaminen nyt muka olisi niin vaikeaa?

Olihan se sitten tosissaan vaikeaa, kun koulu, kirjoitukset ja muuta mukamas tärkeä vei muka aikani. Valettahan se oli, en yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa juonellista potaskaa joka päivä niinkin paljon. Usko katosi ja luovutin ennen puoltaväliä. Pitkälti ennen puoltaväliä. No taas alkoi sitten masentaa, kun oli jälleen jättänyt jotain hienoa tekemättä.

Palataanpa nyt sitten nykyisyyteen, taas on marraskuu ja romaanin kirjoitus on ajankohtaista ja tällä kertaa yritän tosissani. Kuten aina. Nyt ei ole koulua tai muuta vastaavaa viemässä kirjoitusintoa, olen työtön, en opiskele mitään, rahaakaan ei ole, joten en tuhlaa sitä mihinkään uuteen aikaavievään hömpötykseen, kylppärikin on remontissa, joten suihkussakäyntikään ei tule minun ja tarinan väliin ainakaan seuraavaan pariin viikkoon. Elämä on ihanaa. En halua epäonnistua toistamiseen ja siksi kirjoitankin jostain tutummasta aiheesta: Minusta! Helvetin tylsää tekstiähän tästä luultavammin tulee, mutta tulkoot, kuhan jotain tulee.

Tällainen asiahan muuten tulikin mieleeni, viime kerralla alkoi potuttaa, kun en saanut pävittäistä kiintiötä täyteen, mutta eihän se mikään pakko ole joka päivä kirjoittaa sitä 1667 sanaa, se on vaan semmonen järkeä määrä, että tulee kiintiö varmasti täyteen sitten kuun lopussa. Tähän mennessä tosin tekstiä on ilmestynyt noin reilu kuutisensataa sanaa, joten urakka tulee olemaan pitkä, kun meinaa jo nyt sormet olla tunnottomia surkeista kärjistään.

Asiaan.

Vuosikymmen vaihtui kotona ollessa serkun ja veljen kanssa läheisellä pellolla riehuessa. Asiaan liittyi myös ilotulitteita. En muista yksityskohtia vaikken ollutkaan humalassa, toisin kuin ikäiseni ystävät, jotka pitivät uudenvuoden juhlia joista sain kuulla useammankin kerran tulevan vuoden aikana ja joka kerta hiukan kaduin etten ollut mukana. No siis alkuvuosi nyt vaan ei ollut mitenkään hirvittävän mielenkiintoinen. Oli pimeää ja pirun kovat pakkaset, kävin luistelemassa läheisellä koululla ja pelasin jääkiekkoa muutaman kaverin kanssa jos osuttiin samaan aikaan jäälle. Kaivoin myös erääseen lumikasaan miehenmentävän lumilinnan, joka piti sortaa ennen alakoululaisten saapumista, kun joku niistä pikkusista olisi voinut vaikka syöksyä naama edellä kuopan pohjalle ja kuolla. Se oli hieno maja se, meni lapiokin rikki, jonka sitten jouduin korvaamaan. Vuodatin siis sekä verta että kyyneleitä, mutta myös rahaa siihen projektiin.

Projektinahan lumilinna ja luistelu ei tosiaankaan ollut ykkösenä listallani tärkeistä projekteista. Vuosi 2011 oli ja on yhä Abivuoteni lukiossa, mikä tarkoitti, että kevät tulisi olemaan kaikkea muuta paitsi yksinkertainen ja helppo. Kirjoitukset lähestyivät uhkaavasti, kaikennäköinen luokan toiminta oli levällään kuin vaikkapa voi leivän päällä ja tekemistä riitti puoleen ja toiseen. Suunnittelimme abiristeilyä pienen ydikaveripiirini kanssa muun luokan ollessa täysin välinpitämätöntä karjaa asian suhteen. Mietittiin asiat läpi, tehtiin ratkaisuja, soitettiin sinne tänne ja teimme varauksia. Mielipiteitäkin kuunneltiin, mutta satunnainen örinä luokan etupäässä ja jatkuva valitus yleensä kaikesta olemassaolevasta luokan takapäässä oli hyödytöntä asiamme suhteen. Ei se meitä estänyt.

Ennen mitään risteilyjä kuitenkin meidät tuli heittää poies koulusta, että meillä olisi tarpeeksi vapaa-aikaa minkäänlaisen risteilyn suorittamiseen. Perinteisesti abit pukeutuivat mitä typerimmillä tavoilla kertomaan koko koululle surkean kolmivuotisen töppäilynsä tavanomaiset tapahtumat karkin viskelyn lomassa. Tässäkin asiassa oma aloitekyvyttömyyteni oli harmittavan suuressa osassa. Vaikka omaa abiasua oli suunnitellut heti kun oli sellaisen ensi kertaa ihan livenä yläkoulussa nähnyt, en siltikään tehnyt mitään asian eteen. Ikinä. Joten Penkkareita, eli abithusvex päivää edeltävänä iltana kursin jotain kasaan ja oli tyytyväinen valintaani tulevan pakkaspäivän johdosta. Itse en ole oikeastaan koskaan ollut ihminen, joka pitää ylenmääräisestä huomiosta tai turhasta, sieluttomasta huutelusta, joten olisin mielelläni tullut kouluun vielä viimeisen kerran farkuissa ja mukavassa hupparissa, mutta kaverien päällepuskema paine taivutti minutkin tähän perinteeseen. Päivä tuli ja meni ja seuraavana katselin kun veljeni tanssahteli aneeminen ilme kasvoillaan halki liikuntahallin lattian yhdessä pitkäänjatkuneessa perinteesä, jolla ei silläkään ole enää paikkaa nykymaailmassa. Paitsi että se on perinne.

Seuraavan viikon alussa menin tienvarteen odottamaan kyytiä, joka veisi minut Turkuun. Kahdella henkilöautolla ajelimme koko luokan voimin kohti Turkua, josta varaamamme laiva lähtisi lipumaan kohti länsinaapurimme pääkaupunkia. Monen pelottavan ajotunnin jälkeen saavuimme satamaan, missä aloitimme yhden useista odotteluistamme sen matkan aikana. Odotimme viimeistä luokkamme hyljännyttä yksilöä saapuvaksi kapitaalikaupungistamme, odottelimme laivaa pääsyä, odotimme toisiamme laivalla, jotta saisimme iltamme aloitettua jotenkin yhdessä jotta kokisimme jonkilaisen primitiivisen heimohalumme täytetyksi. Ostimme luokan rahoilla juotavaa ja siitä se ilta lähtikin kipuamaan kohti korkeuksia. Enemmän tai vähemmän. Pääsin kuitenkin näkemään hyvinkin omituisia uusia puolia joistakin kanssaeläjistäni lukion ajoilta, lauloin ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa karaokea humalassa laivan baarissa ja pelasin Plants vs. Zombiesin läpi ennen rantautumista. Olin kai yksi sen illan parhaimmista Hopean kuun tulkitsijoista. Ihmiset tanssivat suloisten sanelujeni tahdissa ja siitä on videokuvaa todisteena.

Ruotsi se sitten olikin outo paikka. Siihen ehtikin sitten tutustua sen kahdeksanko tunnin aikana, jonka vietimme maissa odotellessamme illan venettä joka veisi meidät kotiin. Lähdimme liikenteeseen porukalla, joukossa on voimaa ja yksin meidät olisi kaikki vain raiskattu. Hukkasimme muutaman henklön, ostin parit kirjat, söin tähän mennessä parasta hampurilaistani ja odottelimme. Kauan. Hyyvin kauan. Pitää mainita, että metroasemat Tukholmassa on hyvin kauniita, vaikkakin Ruotsalaisia. Selvisimme elossa takaisin laivalle, eri laivalle, mutta laivalle kuitenkin, laivalle, jossa elo oli kuollutta kuin karvapallo, mikä sopi minulle erityisen hyvin. Olen kuitenkin ihminen joka nauttii unesta enemmän kuin oluesta. Päästiin kotiinkin asti, jolloin jokainen meistä alkoi omalla tavallaan valmistautua muutaman viikon päässä häämöttäviin kokeisiin. Minä menin töihin.

Miksi 18 vuotias mies eliö päätyy lapsenvahdiksi? Tämän tarinan alku juontuu useamman vuoden päähän menneisyyteen, tarkemmin sanottuna rippikoulukesään. Tiesin jo ennen hieman surkean leirin loppua, että haluaisin jatkaa seuraavina vuosina isosena seurakunnan toimissa. Miksi tulin tähän päätökseen en tiedä, oliko mieleni vain tehnyt päästä kiusaamaan veljeäni sitten seuraavana vuonna vai kiehtoiko kenties sketsien esittäminen vai muuten vain isoisen asema sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä, mutta sen tiedän, että siihen hommaan olen jäänyt useammaksi vuodeksi.

No isosena olo tietysti vei minut useille leireille ja siinä samalla sitten tutustui ja ystävystyi seurakuntamme nuoriso-ohjaajan kanssa, joka sitten vuoden 2010 syksyllä esitti kysymyksen: Haluaisitko kenties vahtia erästä yksinhuoltajan lasta tänä syksynä? Ja minä tietysti vastasin kyllä, koska en osaa sanoa ei ja olen liian hyvä ihminen kieltäytymään toisten auttamisesta. No eihän siitä kyseisestä hommasta tullut sitten hevonpaskaakaan, mutta eipä se estänyt nuoriso-ohjaajaa etsimästä minulle muita lastenvahtihommia sieltä täältä. Tai no täytyy sanoa, että teksinsestihän hän ei minua lastenvahdiksi nimittänyt sillä kertaa.

Asia oli nimittäin niin, että paikallisen yrittäjäpariskunnan oli vihdoin aika osallistua työelämään kaikenlaisten äitiyslomien jäljiltä ja lapset tarvitsi työntää jonnekkin missä ne pysyisivät hengissä, muttei pakkakunnalla ollut enää paikkoja jäljellä, joten kysytäänpä sitten joltain tietävämmältä, että mistä niitä lastenvahteja sitten oikein sikiää. Soittivat sitten nuoriso-ohjaajalle ja kysyivät, että voisiko hän suosittella lukioikäistä yli 18 vuotiasta nuorukaista lastenvahtihommiin ja kun hän nyt ei muita minun ikäluokkani turjakkeita tuntenut, ehdotti hän automaattisesti minua. Sain sitten soiton eräs harmaa talviaamu, ja minua kysyttiin vahtimaan taas lapsia, kenties koko kesäksi ja mitäpä minä muuta vastaamaan kuin että totta kai.

Oliko peräti risteilyä seuraava aamu, kun jo ajelin kohti kylämme toisella laidalla olevaa kartanonkokoista maalaistaloa vahtimaan kahta lasta, joista toinen oli vilkas ja puhelia, ja toisella vaipat. Vilkas ja puhelias, OK, sille voi puhua ja se ymmärtää, vaipallinen taas tuottaisi ongelmia, kun eihän se oikeen ymmärrä tai osaa mitään sanoa ja vaipatkin aina välillä täyttyivät jostain epämääräisestä. Siitä se sitten lähtikin.

Muutama ensimmäinen päivä menivät mukavasti, kun heillä oli mummo kylässä, joten sain kuitenkin ihan oikeasti jonkinlaista järkevää seuraa, jonka kanssa pystyi jopa käymään keskusteluja. Päivät kuluivat rutiineja seuratessa, vaikkain usein oli usko koetuksella erinäisten kommellusten ja typeryyksien vuoksi. Oli löytänyt myös motivaation, raha, sillä se tulisi tarpeeseen sitten myöhemmin kesällä, mutta siitä lisää sitten myöhemmin. En oikein jaksa ymmärtää miten jaksoin koko kevään ja suurimman osan kesästäkin juosta lasten perässä, mutta niinhän sitä sanotaan, että ihminen on sopeutuvainen eläin ja oppii elämään vaikka kivun kanssa. Kyllä, vertaan lastenvahtimista jatkuvaan kipuun, esimerkiksi päänsärkyyn.  

No mitä siellä koululla sitten tapahtui?

Kun sitten hengailin, tai toisin sanoen kävelin sinne tänne ympäri koulua, moni kuvitteli automaattisesti, että olisin taas sijaistamassa jotakuta, mikä hieman harmistutti minua jostain syystä, mutta myös muistutti, etten ollut tehnyt työsopimusta Jaanan kanssa kuten oltiin sovittu. Päätinkin sitten tehdä sen.

Menin ettimään sitä opettajainhuoneesta ja löysin sen kahvihuoneesta Anna-Maijan kanssa. Anski kysyi saman tien, että eikös minun pitänyt olla siellä baarikurssilla, johon tietysti vastasin että johan minä siellä jo kävin oppimassa sitä sun tätä, mikä johtikin kovin kiusalliseen (minun osaltani ainakin) kyselyyn, että tulisinko sitten vaikka opettajien pikkujouluihin vääntämään vähän viinasia. En ole ikinä ajatellut, että opettajillakin on pikkujoulut, by the way.

No mentiin sitten sinne sen Jaanan kansliaan ja se ryhtyi täyttelemään jotain lomaketta koneeltaan ja mietti tarkkaan miten vähän hän nyt sitten maksaisi minulle ja ilmaisi tämänkin aika suoraan, että yrittää nipistää kaiken turhan poies palkasta. Minä myöntäilin, mutta pääni sisällä tein jotain aivan muuta...

No sitten se lopuksi lisäsi, että kun nyt on näin lyhyt tämä työaika, niin ei tarvitse edes rikosrekisteriotetta tuoda. Sitten se antoi minulle sellaisen silmäyksen. Ja jatkoi asian jahamista. Mitä minä teen? Asia kiinnostaa kovasti ja haluaisin tietää mistä oman rikosrekisteriotteensa saisi ja muuta vastaavaa. Kaivoin siis omaa hypoteettista kuoppaani lapiollinen kerrallaan.

Siinä lapussa oli vaikka mitä asiaa ja se ottaa rikosrekisterin esille heti ensimmäisenä ja viimeisenäkin. Ainoana asiana siis ja olkootkin jonkinlainen perusjuttu, minkä se käy läpi kaikille, jotenkin tuli semmonen fiba sen ruumiinkielestä ja sanavalinnoista, että kuvitteli minulla olevan jonkinlaisia rötöksiä harteillani.

Hauska juttu oli muuten, että yhdessä välissä se sanoi, että minun pitäisi hankkia rikosrekisteri, mitä luultavammin vahingossa, mutta hiukan se huvitti.

Noobnanny

Tänään heräsinkin sitten jo kuudelta, kun Tulilan turilaat tartti taas lastenvahtia. Iskä oli keittämässä puuroa, joten ei tarvinnut lähteä tyhjin vatsoin liikenteeseen. Ei vieläkään ole rahaa, joten olis tehny mieli lähteä Fordilla, ja jättää oma auto äitin käyttöön, kun se ajais vaan sen pari kilometriä koululle ja takaisin, mutta kun se ei vaan suostu "opettelemaan" minun tai iskän auton saloja.

Tulin sinne Tulilaan sitten joskus seittemän maissa ja ovella tulikin Antti jo vastaan ja kertoi, miten on hänellä ja Sarilla mennyt vähän suunnitelmat ristiin. Niillä oli kokous jossain Kuopiossa ja lapset piti hoidella, mutta miten, olikin sitten se sekavampi kysymys. Antilla oli ollut koko ajan semmonen ajatus, että tulen sinne ja jään vahtimaan niitä niinkun ennenkin, mutta Sari oli minulle selittänyt edellisenä päivänä kun olin päivän kulkua kysynyt, että tulisin, ruokkisin, vaatettaisin ja veisin päivähoitoon sitten myöhemmin.

Minähän sitten olin jo ehtinyt kertoa kotona, ettei minun tarvitse jäädä sinne Tulilaan koko päiväksi ja olin Tatullekkin jo luvannut, että veisin sen kouluun, kun sillä oli aamuvapari. Sitten siinä tulikin vähän ongelma, kun en kehannu taaskaan sanoa mitään, että minä jo oon luvannu itteni muuallekin päivän mittaan, joten odotin vaan että ne lähti sinne kokoukseensa ja rupesin miettimään.

Tatun kyyti oli jo mennyt, joten nyt sen oli joko pakko kävellä kouluun, tai luottaa, että minä tulisin paikalle hakemaan kuten oltiin sovittu. No minähän rupean hirveällä hötäkällä herättelemään niitä kakaroita, annoin aamupalaa ja sitten puettiin päiväkamppeet, Sampo puhuu koko ajan jostain reissuistaan ja muusta käytännössä täysin turhasta, minä yritän muistaa kaiken, ettei taas käy kuin viimeksi, kun unohdin tuoda työkalut takaisin ja ottaa Sampolle jonkin tyynyn mukaan, kun vein sen muskariin.

Sain sitten lpulta molemmat autoon asti topakamppeissa, talosta oli valot sammutettu, petit petattu ja yökamppeet viikattu, joten lähin ajamaan. Noin viisi sekuntia myöhemmin muistin, että se niiden koira on pihalla, eikä selviä ulkona koko päivää, vanha ruppana. Peruutin takasin pihaan ja päästin sen sisälle.
Kylläpä minä olenkin ajattelevainen ja huolehtiva hoitaja.

No sitten puolivälissä kylälle muistin unohtaneeni maidon jugurtin ja kaiken muunkin ruuantapasen pöydälle. Mikäs siinä sitten. Kyllä hyvin sujuu minulta tämä bensan säästely. Vein kakarat, hain Tatun ja ajoin jälleen kerran Tulilaan takaisin hoitelemaan nekin sitten poies happanemasta ja palasin koululle, mutta se onkin sitten jo ihan eri tarina. Lähinnä siksi, koska oli tarkoitus kertoa juurikin siitä mitä koululla tapahtui, mutta introsta paisuikin jo ihan kohtuupitkä teksti.

Tämän kappaleen loppu

Tämä on sitten viimeinen niistä parista harvasta tekstistä, jotka olen täällä kirjoittanut.

Yhdeksän tunnin päästä ois aika lähteä liikenteeseen, eli puol viis aamulla. Jotenkin on sekavat tuntemukset menossa just nyt.

Luin eilen illalla mun ensimmäisen päivän kirjotuksen (Joo oon kirjottanu joka ilta vihkoon mitä on tapahtunu ja mitä pitäs muistaa tehä) ja se oli kerrassaan huvittavaa luettavaa. "En missään nimessä halua viettää 27 päivää tässä läävässä." Noh, 27 päivää myohemmin siinä samaisessa "läävässä" teki melkeen mieli nauraa miten on asiat kääntyny raiteilleen.

Moni asia mikä alussa oli varsin kamalaa ja hirveää oli vaan totuttelukysymyksiä. Nyt voin sanoa, että suurta osaa näistä totutuista asioista ei jää ikävä, mutta en myoskään muistele niitä pahalla. Paitsi pällejä aamuyostä.

Eilen illalla mentiin siihen yhteen suurimmista tequilabaareista, ja voin sanoa käsi sydämmellä, että ikinä en ole syonyt niin hyvää ruokaa kuin mitä sieltä sain. En sitten ikinä. Siis kyllähän mää rakasta moniakin ruokia yli kaiken, mutta tuo oli sillä tavalla monimutkaisen herkullisia gastronomisia makuelämyksiä. Ei semmosta päivittäin soisi, mutta tuollai kerran kuussa se on elämys.

Voin myos sanoa, että se oli paras ilta Lontoossa. Syotiin porukassa, juteltiin mukavia, porukka tarjos juominkeja (Se meidän opekin, Marco, tarjos mulle jonkun torkeen hyvän drinkin, jonka nimeä en muista). Sillon tajusin, miten ikävä mulle tulee suurta osaa näistä tyypeistä ja miten surullista on, etten luultavasti tapaa niistä ketään koskaan. Luultavasti Juhoa ja Keniä näen joskus Helsingissä, mutta muita en. Pedrokin oli niin hyvä jätkä ja Marco mukava.

Nyt on ollu just semmonen "viimestä kertaa kavelen tästä, viimestä kertaa näen tuon jutun..." jne. Osa minusta haluaa jäädä, mutta suurin osa haluaa päästä kotiin.

Mulla on ikävä hiljaisuutta. Vain kerran koko kuukauden aikana on ollut niin hiljaista, että en ole kuullut muuta kuin veren kohinan korvissa. Se oli yks aamu kun menin koululle taas aikasessa, eikä kukaan muu ilmestyny sinne kun vasta ihan ennenkun koulu alko. Ei ollu mitää rakennushommia menossa siinä lähellä niinkun yleensä, eikä autojakaan menny. Olin muka lukevinani läksyjä, mutta kun tajusin sen korviahuumaavan hiljaisuuden, istuin vaan hiljaa ja kuuntelin.

Eipä muuta

Drinkkiläksyt

Emmi kysyit joskus silloin, että onko näissä drinkeissä jotain peruskaavaa tai jotain semmosta mitä et osannu selittää. Noh, minä sanoin ja sanon yhä että ei, mutta joitain "peukalosääntojä" kuitenkin loytyy.

Rommin kanssa on aina lime. Poikkeuksena jääteet, jotka on muutenkin täynnä ihan kaikkea, ettei kukaan välitä mitä kaikkea siihen tunkee.

Jos drinkissä on bourbonia, tai nimessä on "sour" on drinkissä Angostura bitterssiä.

Ginin kanssa on aina sitruunaa ja jos drinkissä on sitruunaa, sitä on 25 ml. Poikkeuksena Hedelmä martini, joka on muutenkin poikkeustapaus.

Hedelmädrinkeissä on aina vähemmän pohja-alkoholia kuin hedelmättomissä vastineissaan. Eli jos vaikka Daiqurissa on 50 millilitraa vaaleaa rommia, niin hedelmädaiqurissa sitä on vain 37,5 millilitraa. Poikkeuksena Mojitot.

Muitakin juttuja varmaan loytyy ja tänä iltana ois tarkotus loytää mahollisimman monta, että huominen koe olisi mahdollisimman helppo.

Eipä muuta. 

Eiku sittenkin vielä muuta, vähän omituinen hetki kysyä, kun on kuitenkin käyty peruskoulut ja lukiot läpi, mutta miten te oikeen saatte ittenne tekemään kotiläksyjä? Tai siis miten tyo pystytte keskittymään niihin? Mää kun yritän tehä hommat alusta loppuun niin se ei ikinä onnistu, loytyy aina jotain muuta tekemistä, ihan mitä vaan. Kirjotan vaikka blogipostauksen aiheesta, tai siivoilen paikkoja tai suljen kaikki tämän pirun pytingin kaappien ovet. Onko teillä jotain ressileluja tai muita mitä näpläätte, kuunteletteko musiikkia vai pakotatteko vaan ittenne? Mulla on siis kerrassaan niin huono itsekuri tässä asiassa, että hävettää.

Nyt ei enää mitään muuta tänään.  

Mistä nätä pällejä oikein sikiää?

Olenkin jo maininnut, että täällä on aikalailla pällejä niin tanskalaisten kuin pienten lastenkin muodossa ja nyt voin vihkiäuuden pälliluokan käyttooni: Teinitytot.



Eli, täällä on neljä konetta, joista tällä kertaa vain tämä millä minä olen on päällä. Mun takki on tässä tämän koneen äärellä olevan penkin selkänojalla roikkumassa, mun kuulokkeet (täysin erilaiset kuin muissa koneissa) on kiinni tässä koneessa, mun kengät on lattialla koneen alapuolella, mun kassi on tossa nurkassa penkin vieressä. Lisäksi mulla on ikkuna auki näytollä, jossa on screwattackin uusin sidescrollers latautumassa, kun se on tunnin video ja se vie aikaa latautua.

No, mää lähen sitten vessaan "pesemään käsiäni", oon siellä korkeintaan sen kymmenisen minuuttia, kun luen oppikirjaa samalla ja kun tulen takasin, arvatkaa onko siihen minun paikalle ilmestyny teinitytto?

On.

No, enhän minä kehtaa mennä sitä poies siitä häätämään, vaan menen alakertaan soittamaan kitaraa sitten joutessani, tuskin se siinä hirveen pitkään aikoo istua, kun kuitenkin on aika selvästi jollakulla muulla siinä hommat kesken.

Pari kappaletta myohemmin (huonosti soitin, ja vielä huonommin lauloin tällä kertaa, melkeen hävetti) huomaan, että tuossahan se tytto jo laskeutuukin portaita ja suunnistaa ulko-ovelle päin. Minä kipuankin sitten takaisin koneelle huomatakseni, että se tytto on vuorostaan jättäny kolme ikkunaa auki, joista yksikään ei ole minun auki jättämäni.

Ei kiesus kun ottaa päähän tommonen. Luulis sen oikeesti olevan sille akallekkin selvä, että tässä koneella on selvästi jollakulla jotakin kesken, ei se joku ois kai muuten jättäny tavaroitaan koneen äärelle, saatikaan jättäny ikkunaa auki. KYlhä mää sen ymmärrän, että kun ei kertas ole hirveesti asiaa, niin sitävoi nopeasti kävästä koneella joka on mukavasti jo valmiiksi päällä, mutta sitten se menee ja sulkee sen ikkunan, jossa on sevlästi jotain kesken.

Mitä ihmettä se oikeen ajatteli? Sapettaa tommonen.

Ja kevyempiin asioihin, yksi niistä tanskan pällipojista pitää henkseleitä. Tai siis se pistää ne kiinni housuihinsa ja jättää ne roikkumaan takapuolelleen. Koska niin henkseleitä käytetään.

Ja sitten on tämä yksi ei niin rasittava tanskalainen (jota heitin vahingossa pullolla varpaille tänään) joka pitää housuja ja vyotä, mutta jostain syystä housut roikkuvat kuitenkin aina puolitangossa. Onko vyot ja henkselit tosiaan noin vaikeita käyttää, vai onko se nykyään vaan koristeita?

Eipä muuta

Koti

Niin sen jo sanoinkin, että lukiessani tuota Ellun tekstiä mikähänseoli... "Vielä jaksaa aurinko paistaa", niin koin jonkinlaisen valaistumisen, tai siis tajusin jotain ja tuli mukava olo.

Tässä puolen vuoden sisällä on tullut matkusteltua yhteensä varmaan enemmän kuin ikinä koko elämäni aikana ja oon myos ehtinyt ajatella asioita, varsinkin täällä.

Käytiin Lapissa porukalla, mikä oli älyttomän mukava reissu näin jalkikäteen ajateltuna ainakin, kun ei muistele sitä ajamisen määrää. Olin kaukana kotoa vähän vieraassa paikassa, mutta ainakin te olitte mukana

No sitten lähin käymään tuolla rapakon takana ja se oli jotenkin kerrassaan käänteentekevä reissu. Mä olin niin kaukana ja niin yksin. Ihan vieraassa paikassa ja kulttuurissa, missä oikeestaan mikään ei ollu niinkun kotona. Se reissu jotenkin kutisti minun mielikuvan maailmasta.

Britanniakin tuntui enää maanpahaselta vaivaisen parin tunnin lennon päässä, joten lähin tänne avoimin mielen vailla huolia.

Mitä en sitten osannut odottaa oli hirvittävä koti ikävä. Toki se iski amerikassakin, mutta täällä se meni aluks ihan ylempiin sfääreihin. Pari ekaa päivää meni oikeesti vaan kauhistellessa, että miten minä selviän täysjärkisenä täältä pois. Samalla myos ajattelin, etta miten ihmeessa mää voin mihinkään armeijaan mennä, tai opiskelemaan sen puoleen? Sama juttuhan se on, monta kuukauttakin saattaa mennä ilman vilaustakaan kotia, en mää pysty siihen.

Ajattelin, että ehkä kyse on vaan siitä, etta tuo rahan vähäisyys tuo mukanaan muita ahdistuksen aiheuttajia, mutta kuitenkin aina, kun olen täysin tietoinen, että rahat riittää ihan hyvin ja on muutenkin hyvä olo, tekee mieli kotiin.

Ihmettelin myos miten te pystyitte siihen, lähtemään jonnekkin kauas kotoa pitkäksi aikaa. Noh, Jennillä on kokemusta muutenkin, mutta lähinnä te muut.

Mutta sitten luin tuon Ellun postauksen. Siinä oli niitä kuvia sieltä paikkakunnalta ja vaikka se paikka saatta ehkä teistä tuntua vieraalle, minusta se oli niin ihanan suomalainen. Heti hävis kaikki huolet noista tulevaisuuden opiskelusta ja armeijasta, en mää mene niin kauas kuin nyt. Siellä on kaikki kuitenkin tuttua ja turvallista Suomea. Elina sanoitkin siinä siitä Viitasaaren linja-autosta, miten se toi hyvän mielen ja turvallisen olon, mulle kaikki noissa kuvissa toi hyvän mielen. Puut, talot, autot, maisemat... Vaikka teistä saattaa tuntua, että ootte kaukana kotoa, musta tuntuu vaan siltä, että ootte Suomessa ja teidän on hyvä olla.

Heitin itteni keskelle vierasta kulttuuria vieraalle alalle. Mitä ihmettä minä ajattelin? Mutta nyt olo on jo hyvä, tottunut tämänhetkiseen tilanteeseen. Eilen eräs iso musta mies saunassa pohjusti tämän tunteen minulle, se sanoi "You learn how to appreciate things. If you never leave, you don't know what you got." Tänään luin postauksen ja tajusin tosissaan mitä se tarkotti.

Mua rasittaa ihan älyttomästi, kun tiedän, että sitten kotona korkeintaan pari päivää menee sillai, että kaikki "tuttu" tuntuu niin hienolta ja arvostan joka ikistä puurolusikallista ja askelta metsässä, mutta sitten se alkaa taas turtua. Ja kaikki on taas entisellään. Mulla on kotona tylsää ja haluan taas lähteä johonkin.

Tietty voihan siinä mennä pitemmänkin aikaa, meinaan melkeen eka viikko ja risat kaikki tuntu niin ihmeelta ja omituiselta ja sitten totuin. Ehkä kotona käy samoin. Pitäs vaan ottaa kaikki ilo irti siitäkin.

Tää ei oo yhtään niin järkevä teksti kuin mää haluaisin, mutta parempaan en täällä pysty.

Eipä muuta

Kaislikossa suhisee. Melkein...

Olin tuossa joku paiva sitten lenkilla iltasella ja juoksin sitten yhen puiston lapi semmoselle ihmeen leikkikentalle. Musta tuntuu etta se on hylatty leikkikentta, kun siella ei oo ruohoa leikattu, ja tavaraa on hujan hajan ja kokonaan poissa.

Kiipesin sitten semmosen vaijeriradan toiseen paatyyn istumaan vahaks aikaa ja kattelemaan kaupungin valoja, kun kuulin sitten jotain ihmeen rapinaa.

Katoin alas sinne kentalle ja huomasin, etta puskasta loikkas kettu ihan siihen parin metrin paahan minusta. Ajattelin vaan, etta toivottavasti tuo otus ei osaa kiiveta, koska sitten olen kusessa. Kyl maa oisin kai sille parjanny, en oo koskaan oikeestaan tapellu kettujen kanssa, mutten halunnut sita satuttaa, tai selittaa muille, mista olisin saanut naarmuja ja puremajalkia.

No onneks siina oli joku ukko koiriensa kanssa kavelemassa aidan takana ja se kettu sitten pakeni puiston halki jonnekkin toiseen pusikkoon ja mina paasin laskeutumaan alas ja palaamaan hostellille.

Eipa muuta

Drinkit

Ny maa vihdoin muistin mita mun piti kertoo teille. Vai kerroinko jo? No, tassa tama kuitenkin.

Kun kaytiin sillon viime perjantaina siella baarikierroksella, huomasin, etta rakastan drinkkia nimelta "Screaming Orgasm." Todella miehekas drinkki, eiko vain?


Se on oikeesti hyvaa, ja teidan pitaa maistaa sita jos ette ole jo maistaneet. Toien nhieman epamaarainen drinkkinimi onkin sitten "slippery nipple", johon en ole viela tutustunut, mutta toivon, etten pisa siita yhta paljon kuin kirkuvista orgasmeista.

Emmi pyysikin jo opettelemaan valkovenalaisen, mita muita drinkkeja haluaisitte minun opettelevan oikeen tarkasti, etta voin ne teille sitten toistaa kun paastaan taas kokoontumaan yhteen juomisen merkeissa.

Eipa muuta.

Lontoossa. Yllatys.

Tanaan on ollu tahan asti vahan semmonen paiva, etta on ollut liikaa aikaa. Aina kun minulla on taalla liikaa aikaa, alan ajattelemaan kotia ja sitten tulee ikava. Eika kellokaan ole kuin puol yks. Tasta tulee pitka paiva, pahoin pelkaan.

Tosin onhan tuolla paljonkin tekemista, mutta en jaksais lahtea, kun vasyttaa ja tulee nalka enka halua hirveasti tuhlata edes ruokaan talla hetkella. Rahojen pitais riittaa koko loppukuuksi, mutta en halua ottaa riskeja.

Jenni toimit muusanani taalla. Jotenkin kun aina kuulee miten sinulla on enaa tyylin kakskymmenta senttia tililla ja silti vaan porskutat etiappain. Ja sinakin olit kaukana kotoa helsingissa.

Sinallaan nyt kun ajattelen taaksepain on aika mennyt ihan nopsasti, mutta jos alan muistelemaan yksityiskohtia, niin kyllahan sita on tullut tehtya vaikka mita. Eilen vaan kiertelin kaupunkia ja tulin loppupaivaks istumaan tanne, mutta tanaan en oikeen ollu suunnitellu mitaan, joten kiertelin vahan lisaa ja nyt oon jo nain aikaste taalla. Pitavat kaikennakosia 9/11 muisteloita ja muita vastaavia.

Mun piti joku ihan tietty asia kertoa teille, mutten saa millaan mieleeni mika se oli. No, ehka se tullee mieleen myohemmin ja kerron sitten jos muistan.

Eipa muuta

Täten julistan.........

Noh, niin. Tulitteko lukeman kun käskin vai ihan muuten vain. Jos jälkimmäinen, niin käy lukemassa ensin tuo Can you read my mindin puoleinen teksti ja palaa sitten tänne.

Katselin noita meidän tilastoja, kun tuo uusi blogger tunkee ne silmille heti alkuunsa ja huomasin, miten liikenne on ollu melko tasasta koko viikon. Ainoastaan Tämän päivän kohalla on hirvee piikki ja se pisti miettimään että miksi? Ootteko te käyny vähän väliä kattomassa että unohtaako Miika taas? Vai odotitteko kenties tekstiä minulta? Vai onko syy kenties joku muu?

Epäilen tuota jälkimmäistä, kun kerta Emmikin äsken lähetti viestin ja muistutti minua. Nyt sanon sitten yhteisesti: Kyllä minä aion jatkaa kirjoittelua sitten sielläkin. Siellä missä vietän aikani on Wlan ja monta tietokonetta, eikä aikaeroakaan ole kuin kaksi tuntia.

Ja vaikka minulla melko varmasti on paljon ajateltavaa siellä, minulla ei tosiaankaan tule olemaan hirveästi tekemistä. Mulla on iltapäivät ja viikonloput ihan vapaita, eikä mitään suunnitelmia. Saatan tutkia Lontoota, mutta siihen menee vaan pari päivää kun mä vaan kylläsyn ja ähötän päivät koneella. Voisin tietysti hankkia jonkin harrasteen, kun niitä varmaan löytyy aika lailla yhdessä maailman suurimmista kaupungeista, mutta millä todennäköisyydellä sekään tapahtuu?

Elikkä eipä sen ihmeempiä. En ajatellut jättäytyä nettipimentoon lähes koko ajaksi kuten Ameriikassa. Pidän yhteyttä teihin ja muihinkin. Lähinnä muihin. Ja muilla tarkoitan Tatua.

Eipä muuta.

Kirjoittelen koska sain tietooni, että joku on huolissaan minun elintilastani, joten varmistan vielä, että olen ihan elossa. Enpä osaa sanoa, miksen ole kirjoitellut tänne. Laiskuuttahan sekin kait on.

Jotenkin mää ajattelin että hössötän hirveesti sen ulkomaille lähön kanssa, kun se kuitenkin tapahtuu ens sunnuntaina, mutta ei. Mää vaan istun päivät pitkät kotona, ulkona sataa eikä minulla ole mitään tekemistä. Jotekin se lähtö ei vaan huoleta yhtään. Joku sano kuullessaan suunnitelmistani, että et sitten sen kauemmas lähe. Sarkastisesti siis, mutta jotenkin Iso Britannia ei enää tunnu olevan niin kaukana. Lentokin maksaa 50, mikä ei oo hirveesti rahaa, eikä lentäminen vie kuin pari tuntia aikaa.Pitää myös muistaa, että olin joku aika sitten käytännössä maapallon toisella puolella, tällä kertaa pysyn kuitenkin Euroopassa. Eikä se siellä oleminenkaan huoleta, selvisin viikon Amerikassa, ei kuukausi Englannissa ole enää mikään haaste. Nyt, kun mulla on sairasvakuutuskin.

Muuten mulla on alkanu tällä viikolla varsinkin semmonen omituinen unenomainen elely. En saa aloitettua mitään kummempaa hommaa, kun aattelen, että se jää kuitenkin kesken sen reissun takia. En pääse käymään töissä, kun sataa vettä koko ajan. Istun koneella, mutta nettikkään ei oikein suostu toimimaan. Tuntuu, ettei millää oo mitään merkitystä, mutta sitten muistutan, että ens kuussa onkin sitten paljon tekemistä, ja opittavaa ja kaikkea muuta. Hyväksyn tämänhetkisen olotilani vain väliaikaisena. Mutten ehkä tekisin asialle jotakin.

Hirveän eristetty olo. Tatu (ja kaikki muutkin) käy koulussa ja niillä on siellä porukkaa ja kavereita. Minun kaikki kaverit on muuttanut luoja ties minnepäin Suomea kaikki ja niilläkin on jo kohta uusia kavereita ja  kouluporukka. Vähemmän sekava ihminen olisi tullut jo hulluksi ja masentunut. Minä taas ompelen housujen haarovälireiän umpeen. Kunhan ensiksi rikoin äitin ompelukoneen suuressa ompeluonnettomuudessa.

Tässä elämäni:

Pisteet sille, joka tietää mikä ohjelma.

Eipä muuta. Yritän vielä kitua pari päivää ennen lähtöä.

Suurrojekti

Tänään alkoi taasen arki, muttei päivä ole tähän mennessä sujunut ihan kuin normaalisti viimeisen parin viikon aikana. Muuten hyvin samantapainen päivä, mutta kävin koululla hoitamassa erinäisiä asioita, jotka kerron teille tässä ja nyt.

Kävin myymässä laskimeni eräälle ykkösluokkalaiselle ja olen nyt 80 voitolla sen vehkeen suhteen. Äitihän sen maksoi siloin kolmisen vuotta siten kait. Lisätään matkarahastoon. Onneksi huomasin sen vinkuneen asiaa feisbuukissa viime viikolla.

Facebookissa vinkumisesta puheen ollen, kysyin Akilta miten se oli saanu töitä sieltä jostain sahalta Keiteleellä, että voisin itte sitten ehkä hyödyntää samaa työnhakumenetelmää, mutta sepäs olikin sitten valittanu facebookissa joku päivä miten tarttis lähteä työnhakuun ja miten joku tutuntuttu sitten vinkkas oikeeseen suuntaan ja sitten sinnehän se pääsi kesäksi.

Sitten kävin varaamassa parturiajan torstaille, kun äiti haluaa minun lähtevän maailmalle siistin näköisenä, mutta tämä ei liittynyt siellä koululla käyntiin ollenkaan.

Sitten ilmoittauduin sijaiseksi koululle tulevaksi syyslukukaudeksi, siis heti sen jälkeen kun pääsen takaisin Isosta Britanniasta. Jaanan kanssa juttelin hetkisen ja sitten se sanoi soittavansa jos apua tarvitaan. Se myös kysy että pärjäänkö yläkoululaisten kanssa ja minähän sanoin notta toki. Semmosen selättää alta aikayksikön. Mutta kyllähän mää pärjäisin lukiolaistenkin kanssa ihan yhtä hyvin. En varmaan saa asioita etenemään jos joudun pitemmän aikaa siellä olemaan mutta muutama yksittäinen tunit siellä täällä ei haittaa.

Sitten törmäsin Tanjaan jonka kanssa juttelin mukavia pitemmänkin aikaa. Juuri ennen lähtöä hän sitten antoikin minulle tämän suurrojektin. "Kirjoita musikaali minulle." "Miks?!" "Ettei mun tartte." Noin se pääpiirteissään meni. Pistetäänpä mietintään...

Sit näin yhden teistä ihan livenä kirkkaassa päivänvalossa. Vaihteeksi, siitä on pitkän aikaa kun viimeksi nähtiin ihan näkemällä.

Eipä muuta

"Rojekti numero nelejä"

Tänään en sitten tehnytkään heti aamusta tavoitetta päivälle, kun oli niin erikoispäivä muutenkin. Tai rutiininrikkova päivä.  Taas satoi. Olin pitkään sängyssä kun väsytti, enkä oikeestaan löytänyt mitään järkevää syytä nousta sängystä vielä. Ei sellasella huolestuttavala tavalla, oli vaan niin mukava maata etten viihtiny nousta symään kylmää puuroa ihan vielä.

Sitten oli tuo palokunnan harjotus pitkästä aikaa ja sitten se teidän hakeminenkin on vielä edessä. Ehkä tämän päivän rojekti onkin sitten hengissä selviäminen. En aja ojaan, nukahda rattiin tai ota kyytiin liftareita, jotka raiskaa hienoja ihmisiä. Pysyn hengissä.

Eipä muuta

Rojekti 3

No tuo rojekti kaks vähän lässähti, kun porukka ei oikeen tajunnu mitä mää hain takaa. Noh, parempi onni ensi kerralla.

Nyt alkaa jo vähän potuttaa, kun ei saa aikaan tuloksia. En menny töihinkään tänään kun on satanu koko päivän vaan vettä. Tänään rojekti numero kolme astuu kehään: Leivo jotain naposteltavaa.

Eipä muuta. Viel.

No nyt muuta:

Jeee! Sain tehtyä rasiallisen kaurakökköjä!

Rojekti kaks

Eilisen rojekti on vielä levällään, kun en ossaa vielä juurikaan kuunneltavasti soittaa tuota kappaletta, mitä nyt alkua vähän osaan tavailla. Ehkä yhdistän sen kitaraan niin se kuullostaa kivemmalta.

Tämän päivän rojekti: Pyri luomaan jotain uutta ja hienoa with the power of Facebook

Nää rojektit voi tosiaan vähän venyäkin riippuen rojektin laadusta.

Eipä muuta

Rojekti No.1

Tänään aion opetella soittamaan tämän kappaleen:

Vaikuttaa melko yksinkertaselta ja varmaan onkin, mutta tämmöselle pianoummikolle se voi tuottaa vaikeuksia. Hieno kaunis kappale.

Eipä muuta

uıɹnʞuıɹnu

˙ɐʇnnɯ ädıǝ :uǝuıllndol ʇʎu

˙uıʞǝuuoɾ ıɐʇ ǝuuäʇ ääʞäʇʇǝɥäl ɐɾ ɐǝʞnl ǝuuɐʇsɐʌɐʇ ɐʌnʞ ɐɐʞɐʇʇo uııu ıʇsɐ ǝuuäʇ ǝʇʇǝnl soɾ ˙uɐɐʞuǝʇınʞ ǝnl uɐɐʞnʞ äʇäʇ ıǝ ˙ɐʇnnɯ ädıǝ

˙ɐʇıoısɐ uɐɐɯɐʇʇıolɐ ǝuǝʞʎʞ uǝ ˙snoʞʞıǝɥ uǝlǝıɯ uo ıuɐɐlıʇuǝlǝıɯ uǝǝsıʞʇǝɥuäɯäʇ ʎʎs uǝuıllɐɹıʌ uɐɥı ıɐʇ ˙ǝʇnnd uǝsıɯǝʞǝʇ sııs ıɐʇ ˙ısııɹʞılɐɐıʇuǝʇsısʞǝ uǝuıǝʇsɐuıʞuoɾ ɐssouǝɯ uo sɐɐʇ ˙ɐllıǝʞoʞ äʇäʇ uäɥıʇıd

˙ʎʎʇʎöl uääʇuǝs ʇǝsöʞʞää

 ˙ɥöɥ ˙äʇʇäɯǝʞǝʇ ääʇʇäɾ ʇǝɯıɐɾɹıʞnʞlɐ ʇosı ɐɾ ˙ɐssnpnnɹ ässäʇ uıʞɐuıɐ ˙äʇʇäɯäʇʇʎäu uɐɐuoʞoʞ ʇǝǝʇsıd u:ı ääʇʇäɾ uääɾöʞäu äɯäʇ 'ɐɐɾ

˙˙˙ǝǝɾ

 ˙uısıɐlɐsölʎ uıʇsʞǝʇ ääʇuääʞ ɐʞoɾ (uǝuoɯɯoʇ nʞoɾ ¿uıoɹndɯoʞ ¿uılıɐɥɹɐɥ ¿uısɐldɯnʇs ˙sııs ǝllıuodnǝlqɯnʇs 'ǝuıʇsɐʌ uǝuıɐlɐɯons äʌʎɥ uıʞoɾ ääʇʎöl ääʇıd ǝllıs) ıuɐssǝʇɐlǝs ɐıuodnǝlqɯnʇs uoʇsnʌıs uǝsıɐlläʇ uısʎöl 'ɥou

Jet lag

Eilen saavuin kotiin, purin tavarat ja nukuin. Heräsin yöllä sängyssä, nousin istumaan ja ihmettelin pimeässä, että miksei täällä ole valoja tällä suuren lentokentän aulassa? Sitten paniikissa kattelin ympärilleni ja ihmettelin lisää, kunnes vihdoin tajusin että aitassahan minä sängyssä makaan. Sitten olin onnellisempi kuin mitä olen ollut vähään aikaan. Ja kävin kusella siinä samalla.

Pitäisi varmaan kirjoittaa siitä reissusta tänne ja laittaa kuviakin, kun niitä kuitenkin riittää, mutta toisaalta lähen huomenna viemään teitä sinne kauas, että onhan mulla aikaa kertoa niitä juttuja sillonkin. Sitten pitää vaan siirtää noi kuvat takasin kameraan. Noh, kirjotan siitä reisssusta kuitenkin tänne vähän myöhemmin, eli en juuri nyt.

Nyt keskityn johonkin muuhun. Lähinnä rustaamaan äitille vessanhyllyä.

No tuossa nyt kuitenkin vähän Losia teillekin.

Eipä muuta

Huih. Nyt on tilattu liput USA:han. Pitää vaan selvitä suurin piirtein viikon päästä Helsinkiin ja sieltä lentokoneeseen niin kaikki menee kait ihan okei.

Eilen tuli taas joku ajatushärö, kun katoin, että Nakki on kirjottanu viimeks, joten se EI ole minun vuoro tänään, kun se ois ollu toissapäivänä. Päätelmä oli siis nolosti väärin ja tajusin sen itsekin vasta tänään kun oltiin tulossa kylältä takasinpäin kun käytiin grillillä syömässä. Ringa on siellä kesätöissä. Äiti ei halua tehä ite ruokaa nyt kun Vilman rippijuhlat on huomenna, niin se ei halua liata paikkoja.

Eipä muuta

Puolitoista viikkoa lasten leireillä ja kotona netti heittä häränpyllyä. Tänään on ollut jo parempi netin pysyvyyskerroin ja olen ehtinyt jopa tehdä jotakin.

Harmikseni postista tuli Tampereen ylipiston kirje, jossa luki kahteen kertaan "Hylätty." Nyyh. Nyt onkin sitten kaikki tiet avoinna. Ja suurin osa johtaa ojasta allikkoon.

Ensimmäistä kertaa kirjoitan koneeltani, ihan omalta koneeltani, pöytäkonelta, jonka sain toimimaan vain muutama päivä ennen riparia ja nyt siihen vasta syvemmin tutustun.

Nyt harmittaa kun jätin tekemättä sen rangaistuksen, keksin nerokkaan suoritustavan, mutten löytänyt rohkeutta/aikaa sen suorittamiseen.

Lisäksi jäänyt muutama kirjoitusvuoro välistä, ja en usko että mikään rangaistus ole tarpeeksi ankara.

Ja vielä ensi viikko töitä, kun en osaa sanoa ei. Hitto.

Eipä muuta

Karoliina

Eilen päätti rakas serkkumme Aki taas pyörähtää meillä käymässä. Mietittiin että mitähän sitä tehtäisiin ja päätettiin sitten, että nyt lähdetään sinne karoliinan portaita katsomaan, kun olin heitä sinne jo kauan houkutellut.

No myöhän sitten lähettiin seuranamme sipsipussi, jonka Aki oli jostain keittiömme perukoilta napannut, eikä oltu edetty kuin kymmenisen kilometriä, kun suurin osa sipseistä oli jo joutunut parempaan paikkaan ja Aki valitteli janoaan kovaan ääneen. No mehän päätettiin pysähtyä sitten Suovanlahess, kun nähtiin se joku kyltti joka mainosti myllytupaa. Mää kuvittelin aina, että se on se keltanen vanha Tarmon kauppajuttu se kahvila mikälie, ja myö sitten harmiteltiin, kun se  ei ollut auki. Sitten ajattelin että Elinalta varmaan saa juotavaa jos käy kysymässä ja se oli muidenkin mielestä oikein hyvä vaihtoehto, joten lähin sitten autoa kääntämään siinä pihassa, että päästäs jatkamaan matkaa kun tajuttiin että tien toisella puolella näkyikin aukioloaukoja.

Olihan se sittenkin auki, mutta ei siellä missä sen luultiin olevan. Ostettiin limsat ja jatkettiin matkaa. Päästiin sitten lopulta perille ja Aki oli jo juonut oman limsansa ja vaati, että pysähtyisimme uudestaan tuossa tuvassa. Lähettiin kävelemään sitä polkua pitkin ja sitten Tatu ja Aki naureskeli jotain kengistä siinä takana ja kun vilkaisin mikä oli niin hauskaa huomasin, että Akilla oli pelkät croksit ja Tatulla aamutohvelit.

No myöhän sitten kiipeiltiin ja kompasteltiin ja liukasteltiin ja juoksenneltiin siellä aikamme, kunnes alkoi jo väsyttää ja hiottaa ja päätettiin sitten lähteä uimaan johonkin. Ei viititty siinä minkälie lammerannassa siinä kallioiden luona vaan päätettiin käydä nuorisoseurantalon uimarannalla. Lähettiin takasinpäin ja vauhilla, kun kello oli jo kymmentä vaille yheksän ja myllytupa oli sulkeutumassa yheksältä. Ehittiin just ja just rynnätä sisään ostamaan jäätelöä ja vähän juotavaakin.

No sitten oltiinkin jo nuorisoseuran talon pihassa ja lähettiin suunnistamaan sitä Tatun kertomaa rantaa kohti. "Hei tännehän pääsee autollakin, hae se!" Sanoi Aki, joten minähän hain. Pääsin ihan siihen rannan viereen joka osoittautui pusikon keskellä olevaksi laituriksi jota ei voi nähdä tielle tai minnekkään muuallekkaan ellei sitä osannut katella. Liian kylmää oli vesi kuulemma Akin mielestä, vaikka minusta ja Tatusta se tuntui kädenlämpöiselle. Ei sitten uitu, eihän meillä ollu uikkareitakaan vaan lähettiin autolla takasinpäin. Eksyin sinne mehtäteille ja ajettiin melkein jonkun pihaan yhtä tietä pitkin, minkä olemassaoloa en edes tiennyt. Hirveetä vauhtiperuutusta ja ojien ylitystä ja kauhun hetkiä. Päästiin sieltä pöpeliköstä vähän offroad meinigillä ja ajattelin että oltas ihan hyvin selvitty siellä Lapissakin offroadina ainakin minun autolla näin jälkikäteen ajateltuna.

Takasin kotiin, saunaan, kadutaan ettei mentykään uimaan, pelaamaan wormssiä kolmestaan, Aki haetaan lopulta joskus puolenyön jälkeen, myö mennään nukkumaan eka yö aitassa ja nyt oon lähössä jo töihin.

Eipä muuta

Täällä taas

Hävettää jo miten oon jättäny tätäkin tekemättä näin pitkän aikaa.

En päässyt tänään kysymään lomia, saavuin Tulilaan, Antti tuli vastaan ovella ja sanoi vain, että Reetta tai joku-jonka-nimen-ehdin-jo-unohtaa vastaa ruokahuollosta jne. Noh, siellä oli vielä se niiden minua tuuraava hoitaja paikalla, ihan mukava tyyppi, mutta miksi minun piti olla siellä koko päivä, kun heillä jo ilmiselvästi oli jo hoitaja omasta takaa?

Noh, minkäs minä teen, vietin päivän siellä ja yritin olla ihmisiksi.

Lahjakuvakollaasi!

Tuossa osa kaikesta, mitä sain sillon joku aika sitten.

Puhe, jonka pidin.

Tervehdys. Meitä Vesannon yhtenäiskoulun lukion kolmannen vuosikurssin opiskelijoita on tällä kertaa vain kymmenen. Ei siksi että kaikki eivät olisi päässeet kirjoituksista läpi, sattui vain olemaan huono sato tuolloin kolmisen vuotta sitten, kun oli aika itse kunkin päättää mihin lähtisi yläkoulun jälkeen. Ainakin meillä Vesantolaisilla oli yhdeksännellä luokalla hyvin ammattikouluvoittoinen ilmapiiri ja lukio oli lähinnä vain paikka mihin joudutaan. Vesannon lukio taisi olla itse asiassa lähes kirouksenomainen sanapari jota vältettiin sanomasta ääneen.

Meitä vesantolaisia on kuitenkin puoli luokkaa, tervolaisia muutama ja keiteleläinenkin sattui eksymään joukkoomme. Niin ja yksi viitasaarelainen joka on ikänsä käynyt koulua vesannolla mutta luokittelee itsensä keskisuomalaiseksi aina tarvittaessa. Mainitaan se nyt ettei tule noottia jälkikäteen.

Myönnettäköön se, ettei pieni ryhmäkoko suinkaan tarkoittanut sitä että olisimme olleet tiivis ryhmä. Yllättävän monta ”kaveriporukkaa” sitä vaan tuppaa muodostumaan näinkin pienellä valikoimalla. Sitä vaan ryhtyi kaveeraamaan jonkun kanssa kun ei ollut muitakaan.

Mutta sillähän ei oikeastaan ole niin väliä missä nurkassa sitä istui ja ketä siinä ympärillä istui kunhan yhteinen luokkahenki ei kärsinyt. Aina kun jokin asia piti järjestää, valmistaa tai suunnitella löytyi jokaiselle jotain tekemistä ja se kanssa tehtiin huolellisesti. Pelattiin hyvin yhteen kun tilanne sitä vaati ja työn jälki oli loistavaa kerta toisensa jälkeen. Paljonhan sitä mahtuikin tekemistä kolmelle kouluvuodelle, abirekan laidat, mopotus, kokkarit, kolmosten ulosheitto, tanssit, useat myyjäiset, lukuisat kahvittelut jne.

Vaikka tällainen pieni ryhmä on monin tavoin ihan mukava asia, on silläkain varjopuolensa. Joka ikinen kerta kun piti jonkinlaista joukkuetta kasata ties mihin urheilutapahtumaan oli kaikkien lähes pakko osallistua että saisimme edes joukkueen kasaan. Samaten muut vapaaehtoisasiat olivat usein hyvinkin pakollisia, kun muitakaan ei hommiin löytynyt. Esimerkiksi tällaisiin julkisiin esiintymisiin joutuu useimmiten luokan kovaäänisin höpöttämään häthätään eilisiltana ja tänä aamuna kirjoitettua puhetta, mutta tästäkin selvitään pakon edessä.

Meitä oli alussa enemmänkin, että eivät nämä pienen luokan onglemat aina ole olleet riesanamme. Tai no, yksitoista, mutta kuitenkin vähän enemmän. Ei kyllä juuri tuo lisää valinnanvaraa mutta kuitenkin. Sitten meitä oli vieläkin enemmän, kun Oulun seudulta tai jostain sieltä saapui muukalainen joukkioon noin vuodeksi. Toisella vuosikurssilla se sitten lähti ulkomaille ja vähän sen jälkeen toinenkin perässä, mutta vain Helsinkiin asti.

Ryhmänohjaajamme yritti useaan otteeseen luoda meihin perheenomaista ryhmähenkeä erilaisten leikkien ja kahvihetkien muodossa. Joskus jopa hieman epätoivoisesti, mutta määrätietoisesti. Kyllä hän taisi lopulta jossain vaiheessa onnistuakin. Voin muistella lämmöllä näitä kuluneita hetkiä kanssanne nyt kun se on sitten loppu ja me lähdetään ties minne päin mualimmaa.

Eipä muuta.